Stubai Alpit

Elokuun lopulla lähdin Insbrukin lähellä sijaitseville Stubain Alpeille. Reissu oli ensimmäinen omatoiminen Alpeille suuntautuva patikointimatka. Olen aikaisemmin ollut Suomessa ja Norjasa vaeltamassa, sekä tänä kesänä tuli kartutettua alppi-/kiipeilytaitoja viikonloppureissuilla ja jäätikkökurssilla.

Subaitaliin meitä lähti kaksi: minä ja itävaltalainen ystäväni Toni. Tulin itse suoraan jäätikkökurssilta Dachsteinista ja Toni Grossglocknerilta. Koska kumpikin tuli suoraan edelliseltä reissulta, sovittiin tapaamispaikaksi Lienz, ei Liezen eikä Linz (menee muuten usein paikallisillakin sekaisin). Matkasuunnitelmavaihtoehdot oli tehty ja auto pakattu jo edellisellä viikolla. Oltiin varauduttu lähes kaikkeen: auto oli täynnä kiipeily tavaraa jääruuveista kamuihin, karttoja eri vuoristoalueille (ja eri vuosikymmeniltä!) ja topoja kallioille, koska kyseiselle viikolle luvattiin epävakaista säätä. Viimehetken säätiedote tarkistuksen jälkeen suuntasimme Pohjois-Italian kautta kohti Stubaitalin laaksoa, jonne meillä oli tietenkin se vanhin kartta (90-luvun alusta)! Viiden tunnin ajomatkan jälkeen vaelsimme Grüblalmilta noin 2,5 tuntia Nünbergerhüttanille. Nousua oli noin 250m kinttupolkua pitkin sankassa sumussa vuohien seassa. Hüttaninkin huomasimme vasta kun törmättiin siihen.

Nünbergerhüttan sumussa.

Päivä 1

Ensimäisellä kokonaisella velluspäivänä teimme lyhyen ympyräreitin Aperer Feuersteinin (2968m) huipulle Nürnbergerscharten kautta. Vaikka Aperer Feuerstein onkin jäätiköllisten vuorien ympäröimä jäärautoja tai köyttä ei tarvittu. Reitti oli enimmäkseen ”scrambling” tyyppistä menoa. Ylös mentäessä joutui jatkuvasti hakemaan reittiä, sillä kaikki kivet ja maa-aines liikkui jolkojen alla.

Alastulo vuoren toisen puolen, Simmingjöchl’in (2754m) kautta oli taas chilliä laskettelua lumikentillä. Iltapäivästä kävimme vielä läpi muutamia railopelastus tekniikoita ja harjoittelin vielä taljailua hüttanin läheisyydessä. Verrattiin vielä omaa karttaa hüttanin up-to date karttaan, mutta mitään kovin ihmeellistä muutosta siinä ei ollut (tai ei ne meidän reittivalintoihin vaikuttaneet). Mitä nyt jäätikkö on kutistunut puoleen ja muutamaa reittiä ei enää ollut...

Piti hieman poiketa reitiltä... Nünbergerscharte.

 

Alastulo sujui nopeasti laskettelemalla.

Päivä 2

5:30 herätyksen ja nopean aamupalan jälkeen oltiin tien päällä tasan 6:00. Aamupalalla tehty havainto: ’olen ainoa naispuolinen aamustarttaajista’ aiheutti pientä lisäjännitystä lähtöön. 

Lähdimme kohti Wilderer Freigeriä (3413m), Seeschatte satulan ja Gamsspitzl (3052m) kautta. Nousimme Wilderer Freigeriille Grüblferner jäätikköä pitkin ja tulimme alas Signalgipfelin (3392m) kautta Italialaisten ylläpitämälle Becherhaus’ille (3190m), jossa pidettiin pidempää taukoa. Hüttanilla opin, että ihan o.k. tason saksan taitoni (ja Itävalta-murteen ymärtäminen) ei riitä Etelä-Tirolin murteen ymmärtämiseen... Edes teen tilaaminen ei onnistunut ilman selvennyksen pyytämistä. Tilanne helpottui kun tarjoilija tajusi että en ole paikallinen, ja vaihtoi kirjakieleenJ Kun Etelä-Tirolin murretta kuuntelee, luulee välillä kuulevan Italiaa ja välillä Saksaa - pikakelauksella! Becherhaus’ilta, joka oli myös yksi päivän huipuista, lähdimme vielä jäätikön yli Müllerhüttanille (3145m) helpottaaksemme seuraavan päivän lähtöä.

Vaikka aamulla jännitti, sain illalla huomata, että aamujännitys oli turhaa. Tarvitsin vain ruokaa, ajoissa nukkumaan ja huomenna uusiksi!

 

Seeschatte. Taustalla oikealla näkyy Aperer Feuerstein.

Maisemia matkalla Becherhausille.

Näkymä Becherhausilta Müllerhüttanille. 

Müller Hüttan oli aivan mahtava: keskellä jäätikköä, huikeat auringonlasku ja nousu näköalat, terassilta näkyi lähes kaikki toisen ja kolmannen reissupäivän huiput, hüttan koira, ’‘takapihan’’ railo, illalla tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen tuoreista raaka-aineista ... Mitä vielä?!?! Elokuun alussa sielä järjestetään vuosittainen, kaikille avoin Iceparade- jääkiipeilykisa railossa :)

Päivä 3

Taas kuudelta jääraudat jalassa, unisena, pihalla ja aivan jäässä. Tiesin jo silloin, että tästä tulee reissun paras päivä! 

Aamupala Müllerhüttanilla. Ikkunasta näkyy Becherhaus.

 Lähdimme Müller hüttanilta Wilden Pfaff’in (3492m) yli ja Pfaffensattel satulaa pitkin Zuckerhütl’ille (3507m). Reitti oli helppoa ylämäkeä, hieman jäätikköä ja lopukis pieni pätkä helppoa kakkos greidin alppikiipeilyä. Zuckerhütl'ille fiilistelimme maisemia ja ”design” huippuristiä. Oltiin hyvin aikataulussa ja taivas pilvetön, joten kiirettä ei ollut. Tultiin alas Pfaffensattelille ja mentiin alas Sulzenauferner’in ja Pfaffenfernerin jäätiköiden yli kohti lähellä olevaa hiihtokeskusta. Aluksi oltiin suunniteltu menevämme myös Apperer Pfaffille, mutta reitti oli liian riskialtis hiljattaisen kivivyöryn takia. Täysin alas Sulzenaufernerin jäätikköä pitkin emme myöskään päässet, koska jäätikkö ei ollut enää ylitettävissä. Jouduttiin kiertämään Fernauferner jäätikön ja Dresdenhüttanin kautta Sulzenauhüttanile. Tultiin Dresdenhüttanille vasta neljän maissa ja pohdittiin lähdemmekö vielä jatkamaan Sulzenaullehüttanille. Puolen tunnin istuskelun, pähkinä- ja nestetankkauksen jälkeen energiaa löytyi vielä kahden tunnin vaellukselle Sulzenauhüttanille.

Illalla ehdottomasti rankimman päivän jälkeen kummatkin istuimme kuin hangon keksit, leveä hymy naamalla. Knödelit, goulash ja olut maistui, samoin uni...

Näkymät Wilden Pfaffilta. Wilderer Freiger, Signalgipfel, Becherhaus ja Müllerhüttan.

Vaativampi kiipeilyosuus Zuckerhüttl'ille.

Zuckerhüttl'in design risti.

Railoja vähän lähempää.

Sulzenauferner'in jäätikkö. Taustalla Zuckerhütl.

Päivä 4 

Myöhäisen herätyksen ja aamupalan jälkeen piti jäädä odottelemaan sateen hiipumista. Olin jotain mysteerienergiaa täynnä toisin kuin Toni, joten lähdettiin ensimmäisten joukossa pienessä tihkusateessa kohti reissun viimeistä huippua Aperer Freigeriä (3261m), jossa saimmekin hienot näkymät auringossa :)  Aperer Freigerin jälkeen lähdimme Grünauseen järven kautta taas kohti Nünbergerhüttania, jossa yövyimme vielä viimeisen yön ennen paluuta Graziin.

Blaue Lacke - järvi alastulomatkalla Aperer Freigeriltä.

Nünbergerhüttan valossa.

Laskeutuminen laaksoon. Alhaalla näkyy Grüblalm.

-Elina

Frankenjura - Sporttia 35C asteessa

Olin kesällä 2013 Itävallassa työharjoittelussa, Graz nimisessä kaupungissa. Työharjoittelun ohessa tuli tehtyä viikottain reissuja, joista mieleenpainuvimpia oli reissu Saksan Frankenjuran alueelle ja Tirolin Stubani Alpelille. Suomeen palattuani ja syysiltojen pimetessä on mukavaa vielä fiilistellä kesän 2013 kuvia ja paria kesän reissua täällä SAKEn blogissa... 

 

Heinäkuun lopussa lähdin paikallisen alppikerhon (OeAV Academische sektion Graz) järkkäämälle reissulle  Etelä-Saksan Frankenjuraan (tunnetaan myös nimellä Fränkischen Schweiz). Matkaa edeltävänä viikkona lähtijät kokoontuivat kerhon tiloihin, jossa lähinnä fiilisteltiin topokirjoja, jaettiin autopaikat ja vaihdettiin puhelinnumerot. Yhteensä kiipeilijöitä oli 15 + Louisa, noin vuoden ikäinen tuleva kiipeilijä.

Koitti vihdoin se keskiviikkoiltapäivä, jolloin meitä lähti neljä autollista Grazista Nünbergin suuntaan. Edessä oli reilu kuuden tunnin automatka täpötäyteen tungetussa autossa. Perille päästyämme pistimme pikaisesti teltat pystyyn ja jäimme odottelemaan vielä viimeisiä tulijoita oluen äärelle.

 

Näkymät Obertrubach'in Gasthof Eichleriltä lähimmille kallioille.

Päivä 1

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Weissestein- nimiselle klassikkokalliolle, joka on noin 20 minuutin ajomatkan päässä Gasthof Eichleristä.  Lähestyimme parkkipaikalta noin 30 sekunttia Havaianas'kset jalassa kohti ensimmäisiä kalliota. Weissestein tunnetaan yhtenä klassikko kalliona Frankenjurassa. Kallio on tyypiltään ''kuplaista'' kalkkikiveä ja seinässä paljon poketteja sekä 'sanduhr'-muodostelmia. Weissesteinin reitit olivat miellyttävää ja helppoa kiivettävää, sekä hyvin pultattuja. Ensimmäinen pultti löytyi jo 4-5 metrin korkeudesta. Pultteja oli maksimissaan kolme, joten oli täysin turhaa kanniskella mukaan kaikkia omistamiaan jatkoja! Vaikka meitä olikin noin 12 kiipeilijää samalla kalliolla, kiivettävää riitti ja vuoroa ei tarvinnut odottaa. Lisäksi noin 36C asteen kuumuus aiheutti keskipäivällä jonkin sortin joukko kooman. Osa viritteli riippumattoa puiden varjoon ja osa lähti paikallisten antamien ohjeiden mukaan varjoisalle ja kuulemma maalaukselliselle(?) Hartstein-nimiselle kalliolle. Lounas ”siestan” jälkeen kiipeily taas jatkui lähes auringonlaskuun asti.

 Reitille valmistautumista.

 Kiipeilyä Weissesteinillä.

 Weissestein - Taustalla näkyy parkkipaikka, josta on puolen minuutin lähestyminen.

  Kalliolta löytyy myös varjoisa paikka riippumatolle.

Päivä 2 

Läheisen joen sammakoiden säestämän yön jälkeen lähdimme Zimmerbergwände nimiselle kalliolle. Kallio oli varjoisassa metsässä, joten keskipäivän lähemmäs 40C asteineen kuumuus ei haitannut kiipeilyä. Puiden varjossa oli koko päivän ajan ”viileää”. Tällä kertaa ”flip-flop” lähestyminen ei mennyt kuitenkaan nappiin. Suunnistus topo-kirjan kartalla olikin odotettua vaikeampaa ja vaati avukseen useampaa kännykkänavigaattoria (joista yksikään ei löytänyt verkkoa), sekä edestakaista ajelua kapealla soratiellä 4 auton letkassa :) Pienten vaikeuksien kautta edessämme kuitenkin avautui lehtipuiden varjostamat kalliomuodostelmat. Reittejä oli sen verran paljon, että aluksi aiheutui valinnanvaikeutta, mistä aloittaa. Kuten Weissestein myös Zimmerbergwand oli suurimmaksi osaksi hyvin pultattu. Muutama reitti kuitenkin oli sellanen, että ainakin omalta osalta jäi yläköysittelyksi - eka pultti oli kuudessa metrissä. 

Iltapäivällä, kun kädet kramppasivat ja sormia sattui tarpeeksi päädyttiin ottamaan poseerauskuvia Rolling Stone (8) -reitille, jonka yksi seurueemme jäsen (Harry) pääsi toppiin asti. Me muut päädyimme poseeraamaan yläköydellä boulderin alla samalla kun valokuvausvuorossa oleva huuteli varmistajalle ’‘Geh mehr hinter den Fels!’’, ’‘Jetzt fest!’’ (’’Mene enemmän piiloon kallion taakse!’’, ’‘Nyt (köysi) tiukalle!’’).

 Lähestyminen Zimmerbergille.

 Tehokasta kiipeilyä kuumuudessa.

 Kiipeilyeväitä: Oma Eihclerin unikonsiemenkakkua.

 Harry Rolling Stonella.

Päivä 3

Menestyksekkään 2 minuutin pellonreuna lähestymisen jälkeen edessämme oli kolmannen päivän kallio: Leopoldstein! Kahden päivän tiukka kiipeily tuntui jo käsissä ja aurinko porotti kuten edellisinäkin päivinä. Ensimmäinen pultti oli lähes joka reitillä vähintään kuudessa metrissä ja seuraavakin oli usein sijoitettu niin että varmasti putoaa maahan asti. (Kamuja ja nutseja ei yleensä saanut minnekään ja eipä niitä kukaan ollut edes ottanut mukaan.) Kukaan porukastamme ei kiivennyt maksimiaan ja itse enimmäkseen yläköysittelin. Koska oli lauantai, paikalla oli myös paljon paikallisia, ja tietenikin monella oli mukanaan teleskooppi ensimmäistä pulttia varten. 

Kiipeilyjen jälkeen suunnattiin pariksi tunniksi lähellä sijaitsevaan maauimalaan, jossa saatiin kehitettyä rantalentismatsi Saksalaisia vastaan. 

 Adsprad weg (7) jäi yritykseksi omalta osalta.

 Taas löytyi puita riippumatolle.

Päivä 4

Neljännen päivän aamu alkoi huudahtuksella ’‘Show me your hand if it is narrow enough?!?’’. Aamu vietettiinkin autoon lukittujen avaimien kaivamisella kapeasta ikkunaraosta 45 litraisen rinkan alta... Valitettavasti kenenkään käsi ei mahtunut ottamaan avaimia ikkunaraosta, mutta hätä keinot keksii ja avaimet saatiin ulos kahdella takkakoukulla ja kolmella käsiparilla puolessa tunnissa :) 

 Aamureippailua Passatin kanssa.

 

Viimeisen päivän kalliona oli kotimatkan varrella oleva Swarzbrennerei. Lähestyminen oli taas kerran nopea, reitit oli hyvin pultattuja ja greidit helpohkoja. Kalliossa oli paljon poketteja, joista osa oli kuitenkin hieman lasittuneita. Viimeisenä päivänä muutamat rikkoivat vielä kiipeilyennätyksiään. Itse päädyin kuitenkin jättämään itselleni tiukat reitit seuraavaa Frankenjura reissua varten...

Tyypillistä lehtimetsää, joka varjostaa kallioita. Näkymä on Swarzbrennereiltä.

- Elina

Ladakh ja Stok Kangri - tiibetiläistä kulttuuria ja karua vuoristoa Intian Himalajalla

Heinäkuussa 2013 lähti Mandala Travelin järjestämänä ryhmä innokkaita vuorikiipeilystä kiinnostuneita kokeilemaan helpohkoa 6123m korkeaa huippua Stok Kangria Intian Himalajalle. Matkanjohtajana toimi SAKEn jäsen Suvi Ahonen, joka on kokennut Himalajan-matkaaja.

Vietettyämme monsuunisateisen päivän Delhissä saavuimme Jammu ja Kashmirin osavaltiossa sijaitsevan Ladakhin alueen pääkaupunkiin Leh'iin 3500m korkeuteen. Monsuuni jää Himalajan vuoriston eteläpuolelle, ja paras sesonki vaeltaa ja kiivetä Ladakhissa onkin heinä-elokuussa. Yhtäkkinen hyppäys korkealle aiheutti useimmilla jonkinlaista päänsärkyä, joten otimme rauhallisesti ja teimme kävelyretkiä kaupungin ympärillä sijaitseville luostareille ja muille nähtävyyksille seuraavat kolme päivää. Ladakh on kulttuurisesti lähinnä Tiibetiä, ja sinne onkin muuttanut runsaasti tiibetiläispakolaisia. Kaupunkikuvaa hallitsevat tiibetinbuddhalaiset gompat ja rukousuliput, joskin keskustassa on myös pienen muslimivähemmistön komea moskeija.

Leh'in palatsi ja gompa, kukkulalla Tsemon luostari

Kävimme myös autoretkellä lähistöllä sijaitsevalla Khardung La'n solalla (5602m), jonka intialaiset sanovat olevan maailman korkein moottoriajoneuvolla ajettavissa oleva sola. Matka kuitenkin tyssäsi hiukan viiden korkeuskilometrin jälkeen, kun tiellä oli meneillään louhintatyömaa. Ladakhin suhteellisen hyväkuntoiset tiet houkuttelevat alueelle myös paljon moottoripyöräharrastajia, koska maisemat ovat kertakaikkiaan huikaisevat.

Thiksen massiivinen luostari perustettiin 1400-luvulla

Neljäntenä päivänä lähdimme aamusella upean ja massiivisen Thiksen luostarin kautta vihdoin lähestymisvaellukselle. Matkaa suunnitellessani selasin netin kautta myös intialaisten matkanjärjestäjien vaihtoehtoja, mutta niistä useat tarjosivat 3-4 päivän Stok Kangri ”expeditioneja”, joissa aikaa akklimatisoitumiseen ei vaikuttanut olevan kovin paljoa. Meidän porukkamme suuntasi vuorta kohti vähemmän käytettyä reittiä pitkin, jossa vaellus basecampiin kesti 6 päivää.

Kolmantena vaelluspäivänä kiivettiin aamulla kohti Shang La'n solaa (4900m)

Stokin vuorijonoa Ladakhin vuoristossa

Kuljimme puuttomien ja karujen maisemien halki nousten maltillisesti ylöspäin. Ensimmäinen leiripaikka oli n. 3750 metrin korkeudella, ja seuraava 4400 metrissä – tässä vaiheessa useimmat saivat taas päänsärkyä, mutta aamuun mennessä kaikkien vointi oli kuitenkin siedettävä. Meitä asiakkaita oli 11 hengen porukka, ja lisäksi suomalainen opas sekä kaksi nepalilaista opasta. Useat ladakhilaiset matkatoimistot palkkaavat kesäsesongiksi Nepalista ammattitaitoisia vuoristo-oppaita, koska Nepalissa on kesä-elokuussa monsuuni ja näin ollen off-season. Ladakhissa asutusta on vähän, joten matkan varrella ei ollut kyliä tai muutakaan majoitusta. Seuranamme matkasi siis kokonainen karavaani: 22 hevosta kantoi telttoja, ruokatarvikkeita, keittiövälineitä, vessatelttoja ja meidän matkatavaroitamme. Henkilökuntaakin siunaantui noin 10 henkeä (kokki, apukokki, muutama avustajapoika ja hevosten ajajat). Mukana kulki myös pelastushevonen ilman kuormaa: jos matkan aikana jotain sattuisi, ainoa keino sairastuneen saamiseksi kaupunkiin olisi kuljettaminen hevosella. Ladakhissa on alueen hienoisen poliittisen epävakauden takia satelliittipuhelimet kielletty, ja kännykkäverkko on hatara ja toimii vain intialaisilla puhelinliittymillä, joten sähköistä yhteydenpitoa ulkomaailmaan ei voi harrastaa.

Matho La'n solalta (4950m) näkyi tavoitevuoremme Stok Kangri

Sää oli koko ajan selkeä, mutta tuskastuttavan kuuma. Olin jotenkin olettanut, että 4-5km korkeudella liikuttaessa olisi vähintäänkin viileää, mutta lämpötila kohosi joka päivä lähes +30 asteeseen. Ainoastaan solien kohdalla tuuli vilpoisasti. Ylitimme muutaman päivän aikana useita noin 5000 metrin korkuisia solia, ja palasimme öiksi 4500 metriin. Leirit pystytettiin useimmiten paikallisen paimenen tiluksille, joten leirissä juoksenteli kaiken aikaa vuohia, jakkeja, lehmiä, koiria, aaseja ja lampaita sekä tietysti omat hevosemme. Eläimiin kummasti tottui, mutta kun vuohet tunkeutuivat naapuriemme telttoihin ja veivät käsienpesusaippuan, alkoivat jo henkilökunnan pojatkin hermostua.

Monkyarmossa (4400m) myrskypilvet kerääntyivät illalla leirin ylle

Matkalla basecampiin (kuvassa kirjoittaja)

Osa hevosistamme ylittämässä pientä solaa matkalla perusleiriin

Kohti perusleiriä

Juuri basecampiin saapumista edeltävänä päivänä sää alkoi huolestuttavasti pilvistyä. Yöllä sitten satoi rankasti, ja tuulenpuuskat lyhistivät vessateltan kertaalleen. Henkilökunnan pojat tulivat keskellä yötä useaan otteeseen hakkailemaan telttakeppejä höttöiseen maahan, etteivät muutkin teltat olisi lentäneet ilmaan. Aamulla odotimme maan olevan mutainen ja märkä, mutta sateesta ei näkynyt jälkeäkään – maa oli niin kuivaa, että se oli imenyt kaiken sateen saman tien. Matkasimme basecampiin (4930m) vielä poutasäässä väistellen jättimäisiä murmelinkoloja, mutta viimeiseen leiriin päästyämme alkoi sitten jyrähdellä. Ukkonen, rae- ja lumisade muuttivat leirin valkoiseksi, eikä ympäröiviä vuoria näkynyt sumun keskeltä lainkaan. Tämä oli toinen kerta koskaan kahden oppaamme muistissa, kun kesällä vuorille oli tullut kiipeilyn estävä sade. Ladakhissa sataa normaalisti vain muutama sentti vuodessa.

Talvi yllätti basecampin

Vietimme vielä yhden lepopäivän basecampissa. Saapumispäivän vilkas telttakylä oli huvennut alle puoleen, kun lähes kaikki muut seurueet pakenivat sadetta takaisin alas laaksoon. Meidänkin telttojemme vedenkestävyys oli koetuksella jatkuvien rae- ja sadekuurojen ansiosta. Alkoi vaikuttaa siltä, että vuoren kiipeäminen jää tältä erää. Saimme kuitenkin seuraksemme vielä toisen nepalilaisen vuorikiipeilyoppaan – hän hilpaisi paikalle kaupungista lyhintä mahdollista reittiä puolessa päivässä.

Muutama tunti ennen päätöstä vuoren huiputuksesta pilvet alkoivat valua alas laaksoon

Iltapäivän aikana sää alkoi kuin ihmeen kaupalla kuitenkin selkiytyä, ja pilvet valuivat takaisin alas laaksoon. Nyt sormet ristiin, että sateet kaikkoaisivat lopullisesti! Aloimme innokkaasti pakata kiipeilyreppuja, ja nepalilaisoppaamme tarkistivat kaikkien jääraudat kenkiin sopiviksi.

Valmistautumista huiputukseen täydenkuun aikaan

Normaalisti Stok Kangrin huiputus aloitetaan n. klo 4 aamulla, mutta jos luvassa on huonoa säätä tai paljon lunta, matkaan lähdetään jo puolilta öin. Kahden sateisen päivän jälkeen lunta oli oletettavasti normaalia enemmän, joten päätimme lähteä puolenyön aikaan. Lisäksi ryhmämme oli melko iso, joten emme varmaankaan olisi kaikista nopein joukkio vuorella.

Vuorikiipeily on alkanut kiinnostaa intialaisiakin, ja leirissä oli lisäksemme muutama intialainen kiipeilijä. Heidän varustelutasonsa ei kylläkään ollut ihan paras mahdollinen – näimme yhden seurueen, jotka onnellisina lampsivat alas vuorelta olkalaukut olalla. Eräs neitokainen palloili räntäsateessa tunikassa ja pillifarkuissa sekä pikku tennareissa.

Auringon ensimmäiset säteet

Sää pysyi onneksemme selkeänä yöhön asti, ja kuun sekä tähtien valaistessa upeat lumihuiput lähdimme kohti Stok Kangria klo 24. Ylitimme yhden jäätikön ja hypimme muutaman kerran Everestille kiivenneen vuorikiipeilyoppaan Dorjen avustuksella railojen yli. Muutama muu seurue oli lähtenyt ennen meitä ja avannut polun. Noin viiden tunnin kuluttua olimme puolivälissä pääseinämää, jonka kiipeäminen oli suhteellisen väsyttävää suuren lumimäärän vuoksi. Auringon noustessa järjestäydyimme kahdeksi köysistöksi. Huippuharjanteelle päästiin noin seitsemän aikaan aamulla. Muutama joukostamme oli keskeyttänyt nousun jo ennen tätä ja palannut parin avustajaoppaan kanssa takaisin leiriin. Lumitilanteen vuoksi kävi ilmi, että huippuharjanteen nouseminen helpointa reittiä pitkin ei olisi mahdollinen, ja jouduimme pujottelemaan ihan kunnolla hakkuja ja jäärautoja käytellen harjanteen päällä kalliomuodostelmien välissä. Suurimmalla osalla ryhmästämme oli jonkinlaista seinä- tai kalliokiipeilykokemusta, mutta vuorikiipeilyyn tämä oli ensikosketus kaikilla.

Nepalilainen vuorikiipeilyoppaamme Dorje Tamang ja huipulta palaavia kiipeilijöitä

Huippuharjanteella helpossa kohdassa (vaikeissa ei tullut otettua kuvia)

Pääsimme lopulta 6123m korkealle huipulle klo 9 jälkeen aamulla. Näkymät olivat huikaisevat, kaikki ympäröivä oli matalammalla kuin me! Pilviä oli kuitenkin sen verran, että esim. K2 jäi bongaamatta. Huipulla ei kliseisestä sanonnasta huolimatta tuullut! Siellä oli jopa ihan mukava istuskella, ja söimme hetken aikaa eväitä ennen laskeutumista.

Huiputusporukka vihdoin perillä Stok Kangrilla (6123m)

Näkymä alas huipulta

Matkalla alas

Paluumatka alas tuntui loppumattomalta sulassa lumimössössä, mutta kolmen jälkeen iltapäivällä suurin osa meistä oli jo palannut takaisin basecampiin naama kirjavana auringonpolttamista (jostain syystä aurinkorasva ei vuorilla ikinä tunnu osuvaan oikeisiin kohtiin!). Muut vuorella samaan aikaan käyneet seurueet olivat melkoisen huonossa hapessa, lieneekö syynä liian lyhyt akklimatisaatiovaellus, mutta meidän porukkamme oli onneksi hyvissä voimissa. Seuraavana aamuna lampsimme alamäkeen takaisin ihmisten ilmoille Stokin kylään. Koska vuori on lähellä kylää, sieltä on onneksi helppo päästä nopeasti pois.

Perusleiri mäen päältä nähtynä

Hyvästeltyämme Leh'issä mainion henkilökuntamme palasimme seuraavana päivänä takaisin Delhiin ja sieltä Suomeen. Ladakh oli äärimmäisen miellyttävä paikka sekä kulttuurin, ihmisten että luonnon puolesta. Olisi mukava päästä sinne pian uudestaan – kiivettäviä kuusitonnisia löytyy vaikka millä mitalla, ja mielenkiintoisia vaelluksreittejäkin on tarjolla roppa kaupalla. Ruuhkaksi asti ei turisteja vielä ole, joten omasta rauhastakin saa nauttia!

Yksityiskohtaisemman matkapäiväkirjan voi lukea osoitteesta http://www.matkasto.net/blog/category/reetta-naatanen/intia-ladakh/

Teksti ja kuvat:

-Reetta Näätänen