Määränpäänä Peru 2014 - osa 1: suunnittelua yms.

SAKE:n porukka pyysi minua kirjoittamaan hieman tulevasta ensi kesän Perun reissusta ja siihen liittyvistä ja huomioitavista asioista, unohtamatta toki itse reissukertomusta joskus syksyllä 2014. Itse en ole koskaan blogin blogia kirjoittanut eli katsotaan mitä tästä syntyy;)

 

Hieman allekirjoittaneesta

Mistä vuoret tulivatkaan elämääni, mikä sai pään kallistumaan taaksepäin niitä katsellessa ja ihaillessa ja päättämään, että tuonne? Vuosia ja vuosia tuli Alpeilla käytyä fillaroimassa eripituisia reissuja; lyhyimmillään pari viikkoa, pisimmillään kuukauden verran, mutta meni aina kesään 2009 saakka kunnes vuoret alkoivat kutsua pyöräilyn ja vaelluksen lisäksi aivan eri tavoin.

Nälkä alkoi hyvin pienestä; via ferrata reiteistä, joita löytyy Dolomiiteilta vaikka kuinka paljon ja joiden väliset välimatkat oli helppoa taittaa pyörällä. Vietin yhteensä kahdeksan päivää eri reittejä kulkien ja saman verran pyörän satulassa eri paikkojen välillä siirtyssä. Via ferratat olivat hauskoja ja upeita reittejä, niitä oli helppoa linkittää useammankin päivän verran putkeen, yöpymiseen löytyessä suuri verkosto erikokoisia alppimajoja. Netistä löytyi etukäteen paljon tietoa eri reiteistä (mm. http://alavigne.net/Outdoors/FeatureReports/ViaFerrata/) aloitus- ja lopetuspisteineen, vaikeusasteineen, valokuvineen ja erilaisine reittiselostuksineen. Moni saattaa ehkä pitää via ferratoja turhan ”lällyinä”, mutta itse ainakin nautin niistä, vaelluksesta ja fillaroinnista reittien välillä, joka tavalla upeita maisemia ja kuvausmahdollisuuksia unohtamatta. Ja useimmiten yksin reissaavalle, kuten minä, reitit olivat myös hyvä ensikosketus uuteen kiinnostukseen.

Sitten piti alkaa miettiä, että mitäs sitä keksisi kesälle 2010? Takana oli yksi kesä via ferratoilla ja yhdeksän kesää fillarin satulassa eri puolilla Alppeja ja Välimeren rantoja ja maita. Vaikka olinkin nauttinut via ferratoista, oli nälkä kasvanut sen verran paljon, että seuraavalle kesälle vain ne ja pyöräily eivät enää riittäneet. 2009 syksyllä aloin suunnitella itsenäistä reissua Peruun, mutta suunnitelmat muuttuivat pian kuin vahingosta löytäessäni Peruun kesällä 2010 suuntaavan suomalaisen porukan, johon sitten liityin.

Kävin kahden kaverin kanssa Chamonixessa vuorikiipeilykurssin ja pian olinkin jo näistä toisen kanssa matkalla kohti Perua ja siellä Huorazia ja sen vuoria. Reissu oli todella opettavainen ja upea, harmi vain että nousutahti vuorilla oli omalle elimistölle turhan nopea, varsinkin kun itsellä ei ollut alla akklimatisaatiotrekkiä, kuten osalla porukasta, heidän lähtien reissuun jo viikkoa ns. jälkijoukkoa ennen. Kesän 2010 jälkeen suunta muuttui lähemmille kukkuloille eli Alpeille, jolla kiipesin hieman eri kaveriporukoilla useita reittejä kesinä 2011, 2012 ja 2013. Vuosina 2011 ja 2012 tein melkein kolmen viikon Alppireissun lisäksi noin neljän viikon pituiset fillarireissut eli kuuden viikon kesälomista en kotona nukkunut kuin muutaman yön, käyden vain reissujen välissä pesemässä vaatteet ja vaihtamassa välineistöä.

Ajatuksissa Peru 2014

2013 keväällä alkoi mieli taas tehdä Alppeja korkeammalle ja Perussahan sitä kiivettävää riittäisi ja ajatukset kallistuivatkin sinne. Mutta mistä löytyisi reissuporukkaa, omat kaverit kun olivat paljolti perheellisiä ja lomamahdollisuudet siten aivan eriluokkaa kuin itsellä? Entiseen tapaan ei muuta kuin ilmoitus nettiin ja pian kävi ilmi, että SAKE:llakin oli ollut samansuuntaisia ajatuksia kesälle 2014. Kevään 2013 aikana asiaa vietiin sitten paljon SAKE:n porukalla eteenpäin, mutta syksyllä ei innostuneita enää valitettavasti löytynytkään samaan tapaan, joten uutta ilmoa vaan peliin, tälläkin kertaa SAKE:n Facebook-sivuille.

Aika kului ja alun perinkin olin valmis lähtemään reissuun vaikka yksin, sillä perillähän sitä voisi kyllä aina liittyä johonkin paikallisen operaattorin järjestämään kansainväliseen porukkaan ja siten päästä vaeltamaan sekä kiipeilemään. Itsellä ajatuksissa oli tosiaan kiipeilyn lisäksi tehdä Huanhuashin kymmenen päivän vaellus, sitä kun oli monessa eri lähteessä kehuttu yhdeksi maailman hienoimmaksi, ja samallahan se toimisi todella hyvänä akklimatisaatiotrekkinä; yöt kun nukuttiin keskimäärin neljässä tonnissa ja päivisin ylitettiin viisitonnisia solia. Tämän lisäksi tarkoituksena oli myös tulevaisuuden kiipeilyjä ajatellen tutkia oman kropan akklimatisoitumisvauhtia ja päästä vaelluksella sekä aivan omiinkin nimiin ottamaan paljon valokuvia ja time-lapse videoita; itselle valokuvaus kun antoi aina reissuun oman lisäulottuvuutensa ja tavan tallentaa kokemuksia.

Suunnitelmat saavat uutta vauhtia ja suuntaa

Syksylla 2013 SAKE:lainen Ilkka Parantainen ilmaisi kiinnostuksensa reissuun, mutta ilman aiemmin puhuttua logistiikkaa oppaine yms. Alun perinhän SAKE:n porukalla oli päädytty puhumaan oppaiden käytöstä vuorilla, sillä kiinnostuneiden kokemustasoissa oli todella suurta hajontaa. Itselle omatoiminen toimintahan sopi mitä parhaiten, sillä omillakin reissuilla, oli kyseessä sitten laji kuin laji ja reissu kuin reissu, suosin itsekin saada suunnitella, järjestää ja toteuttaa kaiken mahdollisimman pitkälle itse ja olla liikenteessä omatoimisessa, ilman että pitää sovittaa vauhtia muiden mukaan jne.

Tapasimme Ilkan kanssa ja sovimme topojen yms. lähdemateriaalien hankinnasta, itseltä löytyessä jo hieman runkoa ajankohtaan sekä vuoriin liittyen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen tutkimme eri vuori- ja reittivaihtoehtoja tahoillamme ja kun runko alkoi hieman jo vahvistua joka tavalla, palaveerasimme marraskuussa Tomi Myllyksen kanssa, Tomin ollessa niin ystävällinen että soi meille aikaansa ja tietouttaan eri Huarazin vuoriin, reitteihin, niiden kuntoon, logistiikkaan yms. liittyen.

Tomin neuvojen jälkeen ajatukset Ishinkan laaksossa kiipeilystä vahvistuivat entisestään; parempaa laaksoa useamman vuoren kiipeämiseen ja varsinkin akklimatisaatiomielessä kun saa hakea, varsinkin kun vaikeustasoa löytyy helposta vaikeaan. Logistiikan laakson perusleiriin asti otamme varmasti, itse kun sinne asti kaiken tarvittavan kantamisessa ei ole mitään ajatusta, mutta vielä on auki otammeko perusleiriin myös kokin vai emme? Perusleiriteltan ottaminen paikan päältä tai oman mukana tuominen on myös vielä päättämättä, yläleiriteltan otamme joka tapauksessa Suomesta mukaan, sen kun tulee olla hyvä ja kevyt, itse kun sen sitten kannamme, kuten kaiken muunkin yläleirissä tarvittavan. Yläleiriteltan valinnassa kysyin neuvoa Samuli Mansaikalta, joka auliisti kertoi kokemuksiaan eri teltoista ja niiden toimivuudesta ja kestämisestä eri olosuhteissa. Ennen Samulin kokemuksien kuulemista olimme olleet skeptisiä Jukalta jo löytyvän Black Diamondin Firslightin kestämisestä ja soveltuvuudesta yläleiriteltaksi, peläten että se saattaisi olla turhan heppoinen sellaiseksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Samuli on käyttänyt sellaista useasti, joten sillä sitten reissuun lähdemme, vaikkakin se tarkoittaa jonkin näköistä ahtautta, mutta se vie kuitenkin voiton lisäpainon ja uuden teltan ostoon menevän rahan menon välillä, useasti ja kauaa teltassa kun ei kuitenkaan nukuta.

Vaihtoehtojen kirjoa

Logistiikan otamme paikan päältä tunnetulta ja hieman jopa ”suomalaiselta” Galaxia Expeditionilta (http://www.galaxia-expeditions.com/), joka järjestää kaikkea pelkästä logistiikasta täyden palvelun vaellus- ja vuorikiipeilypaketteihin. Galaxian työntekijöihin kuuluu tosiaan suomalaisvahvistuksena Elina Koivula-Herrera, jonka koti on jo vuosia löytynyt Huarazista. Elinan kanssa on ollut helppoa suunnitella ja sopia asioita mailitse ja ihan suomeksi, hänen tietäessä paljon hinnoista yms. heidän palveluihin liittyvistä asioista ja asioita, joita hän ei tiedä, hän selvittää helposti kanssatyön-tekijöiltään.

Saatuamme Ilkan kanssa sovittua mitä kaikki vuoria ja reittejä aioimme kiivetä, pääsemme lopulta listaamaan mitä kaikkea tarvitsemme ja mitä otamme paikan päältä sekä mitä viemme mukanamme? Yläleiriteltta lähtee ainakin Suomesta mukaan, kuten myös tietenkin omat hakut, jääraudat, jääruuvit ja köydet. Kojootit tms. otamme todennäköisesti paikan päältä Galaxialta, niitä kun saattaa tarvita isonkin kasan, riippuen reitistä, mutta tästä vielä keskusteltava mm. Galaxian kanssa. Lisäksi päätettävä käytettävät  köydet; moni reitti kun vaatii laskeutumiseen kaksi 60 metristä köyttä, mutta käyttääkö kahta painavampaa singleä vai ei niin hyvin käyttöä kestäviä puoliköysiä vai ehkä jopa yhtä singleä ja sille tag line, jota Adverture Partnersien kaveruksetkin käyttivät (http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html)? Lisäksi selvitettävä ja päätettävä käyttääkö kaasu- vai bensakeitintä eli löytyykö periltä kierteellisiä kaasupulloja ja vaikka mitä pientä, mutta tärkeää! 

Kunnonkohotusta

En ole yli kymmeneen vuoteen harjoittanut mitään tiettyä harjoitusohjelmaa vaan enemmänkin mennyt aina jonkin tulevan tavoitteen, fiiliksen, vuodenajan, säiden yms. mukaan. Voima ja räjähtävä voima eivät ole itselle olleet koskaan tärkeitä, vaan itse olen pitänyt arvossa enemmänkin kestävyyttä, sitä kun kuitenkin eniten tarvitsee pitkillä reissuilla, oli sitten kyseessä fillarointi, melonta, kiipeily tai mikä vaan useampipäiväinen laji. Totta kai voimaa ja myös räjähtävää sellaista tarvitaan eli niitä ei saa unohtaa ja jättää harjoittamatta, ja näin en ole tehnytkään, pääpaino vaan tosiaan itsellä on aina ollut aivan muualla.

2012 vuoden lopusta asti olen harjoittanut todella paljon pitkäkestoista liikuntaa ja liikkumista. Heti kun ensilumi 2012 loppuvuodesta satoi ja yllättäen säilyi, alkoi hiihtäminen, jota kesti sitten aina lumien sulamiseen saakka. Sukset vaihtuivat fillariin ja vesien hieman lämmettyä alkoi melontakausi kaiken muun lomassa. Ennen 2013 kesän Alppireissua moneen viikkoon mahtui parhaimmillaan 24h liikuttua aikaa, niin pyörällä, meloen kuin Malminkartanolla mäellä rinkka selässä mäkeä trekaten ja kroppaa totuttaessa taas raskas kuorma selässä liikkumiseen, jottei se tulisi mitenkään yllätyksenä ensimmäisenä päivänä Alpeilla. 

Reilun puolen vuoden nostetun treenimäärän hyödyn huomasi hyvin jo kesällä Alpeilla ja kunnon kohotushan vain jatkui Suomeen palattua, painottuen upeiden kelien ansiosta pääasiassa melontaan, josta sai nauttia aina pitkälle melkein syyskuun loppuun saakka. Melontakauden jälkeen paino siirtyi taas kaksipyöräiselle ja kunhan lunta vihdoin sataa (odottelu jatkuu edelleen 5.1.2014, eilen nähdessäni lööpeissä, että "talvi on peruttu Etelä- ja Keski-Suomesta), niin liikkuminen siirtyy suksille, niin laduilla, Lapissa hiihtovaeltaen kuin meren jäälläkin.

Korouomalla itsenäisyyspäivänä

Lumien tuloa täällä etelässä vielä odotellessa sattui kohdalle mahdollisuus päästä nauttimaan lumesta ja pakkasesta Korouoman merkeissä. Pelkän jääkiipeilyn sijaan päätin vaeltaa koko Korouoman n. 35km reitin etelästä pohjoiseen. Aloitimme reissumme Ilkka Parantaisen ja Lauri Hilanderin kanssa Järvenpäästä torstaina 5. joulukuuta klo 15.20 ja Korouoman eteläpäähän saavuimme vihdoin perjantaiaamuyöstä hieman ennen kello kahta. Nopea kamojen autosta välppäys, lumikengät jalkaan ja ei kun kohti lähintä laavua, Ilkan ja Laurin kääntäessä auton nokan kohti Posion vuokramökkiä. Klo 2.20 makuualusta puhallettuna, mies makuupussissa ja ei kun unta palloon.

Matkalla laavulle

 

Itsenäisyyspäivän aamusta herätys ilman kellon soittoa hieman ennen yhdeksää ja aamiaisen jälkeen klo 10 vihdoin liikkeellä. Reilu tunti oli tullut tuhlattua siitäkin vähäisestä valosta, joka näin pohjoisessa joulukuussa vallitsee, mutta mikäs sitä olisi loppumatka otsalampun valossa kulkiessa. Pakkasta oli koko päivän viiden asteen verran, lunta oli paikoin reilustikin ja lumikengät ja sauvat olivat kyllä aivan ehdottomat kulkuvälineenä, valmiiksi tallattua polkua kun ei ollut missään vaiheessa, ei perjantaina eikä juuri muutenkaan.

Reitti kulki upeita harjuja pitkin, järvien ja lampien rantoja myötäillen. Matkan varrella oli monia laavuja, joilla en kuitenkaan lyhyitä pysähdyksiä enempää viipynyt, tarkoituksena kun oli yöpyä Pajupuron autiotuvalla ja matkan edistymistä kellosta ja kartalla seuraten oli selvää, että saisin vaeltaa useammankin tunnin auringon varsin aikaisin laskettua. Melkein kahdeksan tuntia lähdöstä saavuin Pajupuron autiotuvalle, josta löytyy ”virallisesti” nukkumapaikka kuudelle. Tulin hieman kuin valmiiseen pöytään, tupa kun oli valmiiksi lämmin kahden sinne asettautuneen jääkiipeilijän toimesta. Pakkanen oli illan aikana alkanut jo hieman kiristyä, mutta vielä oltiin kuitenkin alle kymmenen pakkasasteen puolella, toisin kuin lauantaiaamuna, jolloin ennusteen mukaan pakkasta pitäisi olla rapsakat yli 20 astetta.

 



 Korouoman harjumaisemia



Pajupuron autiotuvalla

 

Lauantaiaamun herätys meni hieman pitkäksi ja matka Pajupurolta Ruskeavirralle kesti kaikkine valokuvauksineen melkein kolme tuntia. Pakkasta oli mukavat -23 astetta ja kun kavereita ei sitten putouksilta löytynyt, niin katselin ja kuvasin kiipeilijöitä aikani, tutkin hieman lähiseutuja ja palasin taas otsalampun valossa takaisin Pajupurolle. Paluumatka ilman kuvaamista sujui hieman päälle puoleentoista tuntiin, mikä enteili hyvää sunnuntaille, jolloin edessä olisi viimeinen taival Korouoman pohjoispäähän, josta kaverit noukkisivat minut taas kyytiin klo 14 maissa, omien jääkiipeilyjensä jälkeen. Ilta sujui puita hakatessa, tupaa lämmittäessä, syödessä ja vain olemisesta nauttiessa.

 

Puromaisemaa matkalla Ruskeavirralle

  

Jääputous matkalla Ruskeavirralle

 

 

Jääkiipeilijöitä Ruskeavirralla

 

Yömaisemia Pajupurolla

 

Sunnuntaina pakkasta olikin vielä mukavammat -25 astetta, mutta onneksi asiahan on aina vaan pukeutumisesta kiinni, tosin monille jääkiipeilijöille tuo oli kuulemma jo turhan paljon, Posiolla kun mittari oli näyttänyt jopa yli kolmeakymmentä. Tämän sain kuulla tekstarilla, kuten myös että kaverit jättäisivät kiipeilyt tänään väliin ja, että lähtö kotia kohti olisi heti kun vaan saapuisin pohjoispään pick-upille, ja mielellään ennen aiemmin sovittua kello kahta, jonka jälkeen saisin kuulemma lumikenkäillä omiin nimiin Espooseen;)

Olin laskeskellut edellisenä iltana, että matkaan menisi maksimissaan kahdeksan tuntia, joka taas tarkoitti, että menossa pitäisi olla heti kuuden jälkeen. Herätys siis klo 5.30 ja eipäs se puoli tuntia ihan riittänyt aamiaiseen ja pakkailuihin kaikkineen, mutta menossa vihdoin klo 6.25. Ruskeavirran kohdalla 1h 25min myöhemmin, hieman lisää päälle ja kohti Pirunkallion laavua. Pakkasesta ei muuten ollut harmia kuin, että nenä meinasi aina jäätyä järjestelmäkameran näyttöön kiinni ja linssiä piti välillä sormella jäästä sulatella, kuivata, sulatella, kuivata ja puhdistaa, jotta kuvaamisesta tuli mitään, muuten kun kuvaaminen olisi ollut kuin jäisen lasin takaa napsimista.

Klo 9 maissa näki tiheässä metsässä jo hyvin ilman otsalamppuakin ja tuntia myöhemmin aivan upealla Pirunkallion laavulla. Alun perin olin suunnitellut yöpyväni siellä la/su yön, mutta kireähköt pakkaset sitten hieman muuttivat tilannetta. Laavulla hieman kanjonin valokuvausta, päivän ensimmäinen juoma- ja ruokatauko ja ei kun kohti hakupaikkaa. Matkalla vielä muutama kuvauspysähdys ja perillä pohjoisella päätiellä vain hieman kaverien tulon jälkeen kello yhden maissa. Siitä eteenpäin ei muuta kuin istumista, istumista, istumista. Matkalla muutama pysähdys, mm. niin maukas illallinen Laurin vanhemmilla, ja sitten taas tien päälle.

 

 Näkymä Korouoman laaksoon

 

 Julmakallion laavulla taukoa pitämässä

 

Kuurainen kulkija 

Korouoma jää taakse

 

Summa summarun mahtavat kolme päivää ulkoilmassa ja muuten kuin perussisätiloissa nukkuen. Mukavaa oli taas huomata ettei 6-8h vaellus, edes -25 asteen pakkasessa, juuri vienyt voimia saati vaatinut isompia juomisia ja syömisiä; kaikki päivät kun menivät aikalailla samaan tyyliin eli aamiaiseksi puuroa, päivällä pari patukkaa ja kolmisen kuppia kuumaa teetä ja illalla sitten hieman illallista. Eli hyvää treeniä kesää varten, vuorilla kun kuitenkin tiedossa paljon pitkiä päiviä ilman ylenpalttista juomista ja syömistä, tästä siis hyvä jatkaa!

Alppimajakyselyn tuloksista

Kuten on viime vuosina ollut tapana, kesälomaa piti päästä viettämään korkeammille kiville myös kuluneena vuonna 2013. Aloiteltiin totuttelu pitempiin ylämäkiin Sveitsissä, Anniviersin laaksossa. Mahtavan Weisshornin juurella, Sveitsin alppikerhon La Dôlen sektion ylläpitämässä pienessä ja kotoisassa Arpitettan mökissä (2786m) tavailtiin hinnastoa ja ihmeteltiin listaa kerhoista, joiden jäsenet olivat oikeutettuja alennuksiin. Suomen alppikerhoa ei tuosta paperista löytynyt. Majan emännän kanssa jutusteltiin niitä ja näitä - hän oli kiertänyt matkailuautolla Suomea ja pitänyt kovasti korpisista maisemistamme, tosin ihmetteli alppikerhoamme: “Eihän teillä ole vuoria!” - Alennukset kuitenkin saimme.

Vietettyämme reilun viikon Valais’n alpeilla junailimme Chamonix’iin ja pääsin sähköpostien ääreen. Tursuavaa inboxia selvitellessä selvisi, että muutkin alppimatkalaiset olivat törmänneet samaan alennuslistaan. Kaikilla ei ollut käynyt yhtä hyvä tuuri majojen ylläpitäjien suurpiirteisyyden suhteen.  

UIAA:n alaisten kiipeilyseurojen jäsenten saamien alppimaja-alennusten ei kai kukaan luvannut olevan ikuisia. Silti saavutetusta edusta luopuminen sattuu aina, ainakin taloudellisesti. Alppikerhon kortti ei siis kuluneesta kesästä alkaen ole enää oikeuttanut alennuksiin alppikerhojen ylläpitämistä alppimajoista.

Syy alennuksen poistumiseen on, että kansainvälisellä kiipeilyn ja alpinismin kattojärjestön UIAA:n rooli jäsenmaiden alppiseurojen majainfrastruktuurin laajentamisessa ja ylläpidossa on pienentynyt. Majoja ylläpitävät seurat tarjoavat alennettuja hintoja vain muille majoja pitäville seuroille, ja kaltaisemme alavien maiden vapaamatkustajat on siis siivottu listoilta pois.

La Tsa'n kabiini Evolenen laaksossa on yksityisesti hoidettu, ja sieltä on turha kinuta alennuksia vaikka olisi minkälaisia kortteja lompakossa.

Nykyiseen vastavuoroisuuteen perustuvaan alppimaja-alennusohjelmaan on vuorettoman maan seuralla kaksi tietä: Joko maksaa 9.50€ per jäsen, tai antaa jäsenten ostaa 40€ hintaisia alennusmerkkejä. 9.50€ per nenähän ei ole mikään paha hinta, jos suurin osa seuralaisista käyttää alppimajapalveluja. Matkassa on kuitenkin mutka: Alppikerho ei ole suoraan UIAA:n alainen yhdistys, vaan välissä on Suomen kiipeilykerhojen kattojärjestö SKIL. SKIL-portaan yli ei voida hypätä, ja jokaisen SKIL:n jäsenseuran jokaisen jäsenen sisällyttäminen alppimajaohjelmaan ei ole millään muotoa järkevää.

Koska tilanne ei ole helpostu ratkottavissa, piti ottaa askel taaksepäin ja katsoa, miten ratkaiseva merkitys maja-asialla kerholaisille on. Asiaa selviteltiin kyselyllä, jota mainostettiin jäsenkirjeessä ja sosiaalisessa mediassa. Kyselyyn vastasi 50 jäsentä. Alla lyhyesti tuloksista.

1. Kuinka usein käyt vuoristoreissuilla Euroopan Alpeilla tai Pyreneillä?

 

2%    en ole aikeissa lähteä

6%    Suunnittelen ensimmäistä reissua

2%    Käyn kerran pari vuosikymmenessä

33%    Parin-kolmen vuoden välein

41%    Joka Vuosi

16%    Usemman kerran vuodessa

Aktiivisten alppimatkaajien osuus vastaajista on huomattavan suuri, kuten osattiin odottaakin. Kyselyyn vastaajista suuri osa on juuri sitä porukkaa, joka kokee maja-asiat itselleen tärkeiksi.

2. Kuinka monta yötä vietät keskimääräisellä KESÄREISSULLA Alppikerhojen ylläpitämissä majoissa?

H e n k e ä
	yöpymisiä	yöpymisiä	yöpymisiä
	Yöpymiset miehitetyissä majoissa	Yöpymiset miehittämättömisä majoissa	Yöpymiset bivisuojissa

2. Kuinka monta yötä vietät keskimääräisellä TALVIREISSULLA Alppikerhojen ylläpitämissä majoissa?

H e n k e ä
	yöpymisiä	yöpymisiä	yöpymisiä
	Yöpymiset miehitetyissä majoissa	Yöpymiset miehittämättömisä majoissa	Yöpymiset bivisuojissa

Kerholaisten maja- ja suojayöpymisistä ⅔ osuu kesäkauteen. Keskimääräinen kerholainen yöpyy 2.7 kertaa miehitetyssä majassa kesäisen alppireissun aikana. Muutamat seikkailullisemmat kerholaiset käyttävät myös miehittämättömiä majoja ja bivisuoja, mutta tämä on selvä vähemmistö.

Talvella suuri osa kerhon matkaajista taitaa pysytellä päiväreissuissa sekä hochtoureilla sivistyneesti ylläpidetyissä majoissa. Vain muutama satunnainen matkailija etsii rauhaa miehittämättömistä mökeistä ja suojista.

Yhteensä vastauksien perusteella majayöpymisiä alppikerhojen majoissa per jäsen on noin 5 vuodessa, joista ⅔ miehitetyissä majoissa. Alppimaja-alennuksesta tulisi noin 30€ säästö keskimääräisen jäsenen reissukassaan - mutta harva meistä on täysin keskimääräinen vaikka niin kovasti sitä haluaisimmekin. Luvut voi hakea täältä ja tehdä omat laskelmansa siitä, mikä on kerholle kannattavaa.

Telttailu on vaihtoehto kun reissun loppupuolella aletaan laskea pennejä tai majaa ei ole lähellä. Opaskirjoissa mainitaan usein hyvät bivipaikat, jos haluaa varhaisen lähdön reitilleen. Anniviers'in laaksossa, Besson pohjoisseinän alla 2800m korkeudella on kelvollisia telttapaikkoja. (Sääli vain että reitti ei ollutkaan kunnossa.)

4.1 Alppimaja-alennuksen poistumisen vaikutus seuratoimintaan

 

 

1 Ei vaikutusta - En tarvitse alennusta	20%
2 Ei vaikutusta - Saan alennuksen muuta kautta	18%
3 Ei vaikutusta - Mutta toivon, että SAKE voisi neuvotella jäsenilleen maja-alennuksen, vaikka se tietäisi jäsenmaksun nousua	34%
4 Ei vaikutusta - Olen valmis ostamaan 40€-arvoisen vuositarran saadakseni maja-alennuksen	10%
5 Olen harkinnut eroamista SAKEsta nimenomaan alppimaja-alennuksen poistumisen takia	6%
6 Olen harkinnut liittymistä toiseen alppikerhoon	4%
Other	8%

• En ole harkinnut mitään, mutta alppimaja-alennus on ollut ihan keskeisimpiä Saken tarjoamia etuja ja alkuperäinen syy liittyä jäseneksi.
• Jos poistuu niin hinnan pitää laskea.
• Toivoisin alennusta tulevaisuuden reissuja varten. En tiedä olisinko valmis maksamaan lisää jäsenyydestä. Ehkä tekisin niin, että liittyisin johonkin toiseenkin alppikerhoon tai ostaisin vuositarran alennusta varten. Kokonaisuudessa riippuu miten paljon tulen käyttämää majoja.

Tämä on ehkä se kriittisin kysymys: Miten jäsenet äänestävät lompakollaan tai jaloillaan. 18% vastaajista ilmoitti saavansa alennuksen toisen kerhon kautta (kts. alla), 20% ilmoitti että ei edes kaipaa sitä ja 10% olisi valmis maksamaan 40€ päästäkseen yksityishenkilönä mukaan alennusohjelmaan. Yhteensä siis melkein puolet oli tyytyväisiä nykytilaan. Puolet ei ole paljoa, jos haetaan konsensusta enemmistön diktatuurin sijasta, eli jotain pitäisi kait tehdä.

Kolmannes vastaajista ei ole jättämässä laivaa, mutta toivoo, että keksisimme jonkin porsaanreiän, jonka kautta pääsisimme mukaan ohjelmaan vaikka jäsenmaksu hieman nousisikin.

4.2 Jos vietät öitä miehittämättömissä majoissa, maksatko niiden käytöstä listahinnan?

1 Kyllä, koko hinnan kuten kuuluukin	76%
2 Sen verran kun sattuu käteistä olemaan mukana - Ihme että sitä ei koskaan muista varautua miehittämättömän majan maksuihin.	24%

Miehittämättömien majojen käytöstä maksetaan yleensä käteisellä majassa olevaan laatikkoon tai tilisiirtona jälkikäteen. Jos kerholaiset muutenkin oikovat maksuja maksaessaan, niin silloinhan virallisilla alennustarroilla ei ole kovin tärkeää roolia. Näyttäisi kuitenkin siltä, että valtaosa kerholaisista osaa suorittaa yhteenlaskut oiken jo ennen majalle lähtöä ja hoitaa laskunsa säntillisesti, kuten kuuluukin.

Tämän kysymyksen lisäsin viime tipassa muistellessani kevättalven reissua. Vietimme öitä Albert 1er:in miehittämättömässä majassa, jossa oli laatikko maksuja varten. Laitoimme sinne kaiken käteisen mitä meillä oli mukana, mutta ei se tainnut ihan kaikkea kattaa. Näyttäisi siltä, että emme ole kerhon ainoat lahopäät, vaan myös muilla on ongelmia käteisen kanssa. Joskushan nuo talvihinnat tulevat täytenä yllätyksenä.

 

Italian alppikerhon Torinon sektio ylläpitää Gervasutti Biviä, ympäri vuoden miehittämätöntä majaa Mont Blancin kaakkoispuolella, Jorasseksien kyljessä. Yöpymismaksut hoidetaan italialaisella säntillisyydellä Torinon kerhon tilille jälkikäteen.

4.3 Kuulutko johonkin muuhun alppikerhoon?

26% vastaajista ilmoitti kuuluvansa Itävallan alppikerhoon ÖAV:hen. ÖAV tunnetaan hyvän vakuutusetunsa lisäksi sallivasta jäsenyyspolitiikastaan; Sillä on alajaostoja ainakin Englannissa ja Benelux-maissa.

4.4 Kuulutko johonkin muuhun suomalaiseen kiipeilykerhoon?

10% vastaajista kuului toiseen suomalaiseen kiipeilykerhoon.

4.6 Minkälaisten vakuutusten kanssa liikut vuorilla?

Vakuutusasia on aina ajankohtainen riskilajeissa, erityisesti nyt kun SKIL-jäsenyyteen kuuluu kiipeilyvakuutus. Vaikka SKIL-vakuutuksen korvauskatto on matalalla, tulee vakuutusyhtiön suunnalta korotuspaineita, sillä korvattavia loukkaantumisia on tullut niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vuorilla liikkumisen suhteen SKIL:n vakuutus on ongelmallinen: Pelastuskulut voivat nousta maasta riippuen hyvin korkealle, ja sairaalakuluissakin tulee katto nopeasti vastaan.

Tämän on huomannut myös moni vakuutuskysymykseen vastanneista: 58% oli hankkinut itselleen kattavan vuoristourheiluvakuutuksen yksityisiltä toimijoilta. 23% luotti ÖAV:n vakuutuksen, tavallisen matkavakuutuksen sekä SKIL-kiipeilyvakuutuksen yhdistelmään, ja 19% hoitaa vuoristoreissunsa SKIL-vakuutuksen ja mahdollisen tavallisen matkavakuutuksen kanssa.

4.7 Puolivapaa sana

Toivottiin että jäsenmaksu ei nousisi ja tietenkin myös alennuksien hankkimista vaikka se tietäisi maksun nousua. Usea vastaaja suositteli ÖAV:hen liittymistä niinä vuosina, kun reissaa vuorilla. Useampi vastaaja pohdiskeli Lapin tupaverkoston käyttöä vastavuoroisuussopimuksen pohjana.

Mitäs tehdään?

Alppikerhon perustamiseetokseen kuului Matti A Jokisen mukaan se, että UIAA kutsui kaikkien jäsenkerhojensa jäseniä (eli myös Matti A Jokisen) osallistumaan tapaamisiin alpeilla, ja maksoi viulut.

Tähän edunvalvonnan traditioon nojaten alppimaja-alennus tuntuu hyvin tärkeältä osalta toimintaa. On kuitenkin syytä muistaa, että Alppikerhon jäsenistö ei pyöri pelkästään Keski-Euroopan vuorilla. Myös Norjan, Perun ja Alaskan vuoristot, Himalajasta puhumattakaan, houkuttelevat kiipeilyhenkistä matkaajaa. 

Selvää on, että majaverkoston avulla on mahdollista harrastaa kevyttä ja ketterää alppikiipeilyä ja päästä huipulle ja alas hyvän sään aikana. Alpeilla on hyvä harjoitella niitä taitoja, joita korkeammilla tai etäisemmillä vuorilla tarvitaan, mutta onko se syy jokaisen jäsenen maksaa joka vuosi lisähintaa?

Olipa alennuksia tai ei, osa jäsenistä joka tapauksessa laskee pennejään ja pohjoista omatoimimatkailuperinnettä vaalien saattaa valita teltan tai bivipussin majan sijasta. Olisiko se, että yksittäiset jäsenet ostaisivat alennustarran tai ÖAV-jäsenyyden reissuvuosina jäsenistön kokonaisetua parhaiten palveleva ratkaisu?  

Mitä mieltä olet? Kommentoi alle tai facebookin (luemme parhaat kommentit)  tai tule vuosikokoukseen kertomaan kantasi.

Leschaux'n maja on perinteinen alppimaja luonnonkauniilla paikalla.

Oma kesäinen alppireissumme huipentui Contamine’n reittiin Petites Jorasses’lla (600m TD/TD+). Ranskan alppikerhon Pariison jaoston ylläpitämä Leschaux’n maja, josta aukeaa huima näkymä Jorasseseille on pieni mutta suosittu trekkauskohde: Terassilta voi kiikaroida miniatyyrihahmoja Cassinin reitillä. Meidän lisäksemme majan tusinasta yöpyjästä kiipeilemään lähdössä oli vain yksi saksalainen köysistö, hekin tulossa samalle seinälle koettamaan taitojaan ja onneaan Piolan mestariteoksen, Anouk’in (ED-) kanssa. Juttelimme illallisen aikaan majan emännän ja vuorivaellusporukkaa vetävän oppaan kanssa reitistä ja laskeutumisesta Italian puolelle. Saimme alennukset korttia näyttämättä.

___

Edit: Resiprookkisuusohjelman hinta oli 9.50€ per nenä eikä 10€. Pieni ero mutta korjattu. Ja unohtui mainita, että kirjapalkinnon saivat Juho K. ja Heidi M. Kiitos kaikille muillekin vastaajille!

Stubai Alpit

Elokuun lopulla lähdin Insbrukin lähellä sijaitseville Stubain Alpeille. Reissu oli ensimmäinen omatoiminen Alpeille suuntautuva patikointimatka. Olen aikaisemmin ollut Suomessa ja Norjasa vaeltamassa, sekä tänä kesänä tuli kartutettua alppi-/kiipeilytaitoja viikonloppureissuilla ja jäätikkökurssilla.

Subaitaliin meitä lähti kaksi: minä ja itävaltalainen ystäväni Toni. Tulin itse suoraan jäätikkökurssilta Dachsteinista ja Toni Grossglocknerilta. Koska kumpikin tuli suoraan edelliseltä reissulta, sovittiin tapaamispaikaksi Lienz, ei Liezen eikä Linz (menee muuten usein paikallisillakin sekaisin). Matkasuunnitelmavaihtoehdot oli tehty ja auto pakattu jo edellisellä viikolla. Oltiin varauduttu lähes kaikkeen: auto oli täynnä kiipeily tavaraa jääruuveista kamuihin, karttoja eri vuoristoalueille (ja eri vuosikymmeniltä!) ja topoja kallioille, koska kyseiselle viikolle luvattiin epävakaista säätä. Viimehetken säätiedote tarkistuksen jälkeen suuntasimme Pohjois-Italian kautta kohti Stubaitalin laaksoa, jonne meillä oli tietenkin se vanhin kartta (90-luvun alusta)! Viiden tunnin ajomatkan jälkeen vaelsimme Grüblalmilta noin 2,5 tuntia Nünbergerhüttanille. Nousua oli noin 250m kinttupolkua pitkin sankassa sumussa vuohien seassa. Hüttaninkin huomasimme vasta kun törmättiin siihen.

Nünbergerhüttan sumussa.

Päivä 1

Ensimäisellä kokonaisella velluspäivänä teimme lyhyen ympyräreitin Aperer Feuersteinin (2968m) huipulle Nürnbergerscharten kautta. Vaikka Aperer Feuerstein onkin jäätiköllisten vuorien ympäröimä jäärautoja tai köyttä ei tarvittu. Reitti oli enimmäkseen ”scrambling” tyyppistä menoa. Ylös mentäessä joutui jatkuvasti hakemaan reittiä, sillä kaikki kivet ja maa-aines liikkui jolkojen alla.

Alastulo vuoren toisen puolen, Simmingjöchl’in (2754m) kautta oli taas chilliä laskettelua lumikentillä. Iltapäivästä kävimme vielä läpi muutamia railopelastus tekniikoita ja harjoittelin vielä taljailua hüttanin läheisyydessä. Verrattiin vielä omaa karttaa hüttanin up-to date karttaan, mutta mitään kovin ihmeellistä muutosta siinä ei ollut (tai ei ne meidän reittivalintoihin vaikuttaneet). Mitä nyt jäätikkö on kutistunut puoleen ja muutamaa reittiä ei enää ollut...

Piti hieman poiketa reitiltä... Nünbergerscharte.

 

Alastulo sujui nopeasti laskettelemalla.

Päivä 2

5:30 herätyksen ja nopean aamupalan jälkeen oltiin tien päällä tasan 6:00. Aamupalalla tehty havainto: ’olen ainoa naispuolinen aamustarttaajista’ aiheutti pientä lisäjännitystä lähtöön. 

Lähdimme kohti Wilderer Freigeriä (3413m), Seeschatte satulan ja Gamsspitzl (3052m) kautta. Nousimme Wilderer Freigeriille Grüblferner jäätikköä pitkin ja tulimme alas Signalgipfelin (3392m) kautta Italialaisten ylläpitämälle Becherhaus’ille (3190m), jossa pidettiin pidempää taukoa. Hüttanilla opin, että ihan o.k. tason saksan taitoni (ja Itävalta-murteen ymärtäminen) ei riitä Etelä-Tirolin murteen ymmärtämiseen... Edes teen tilaaminen ei onnistunut ilman selvennyksen pyytämistä. Tilanne helpottui kun tarjoilija tajusi että en ole paikallinen, ja vaihtoi kirjakieleenJ Kun Etelä-Tirolin murretta kuuntelee, luulee välillä kuulevan Italiaa ja välillä Saksaa - pikakelauksella! Becherhaus’ilta, joka oli myös yksi päivän huipuista, lähdimme vielä jäätikön yli Müllerhüttanille (3145m) helpottaaksemme seuraavan päivän lähtöä.

Vaikka aamulla jännitti, sain illalla huomata, että aamujännitys oli turhaa. Tarvitsin vain ruokaa, ajoissa nukkumaan ja huomenna uusiksi!

 

Seeschatte. Taustalla oikealla näkyy Aperer Feuerstein.

Maisemia matkalla Becherhausille.

Näkymä Becherhausilta Müllerhüttanille. 

Müller Hüttan oli aivan mahtava: keskellä jäätikköä, huikeat auringonlasku ja nousu näköalat, terassilta näkyi lähes kaikki toisen ja kolmannen reissupäivän huiput, hüttan koira, ’‘takapihan’’ railo, illalla tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen tuoreista raaka-aineista ... Mitä vielä?!?! Elokuun alussa sielä järjestetään vuosittainen, kaikille avoin Iceparade- jääkiipeilykisa railossa :)

Päivä 3

Taas kuudelta jääraudat jalassa, unisena, pihalla ja aivan jäässä. Tiesin jo silloin, että tästä tulee reissun paras päivä! 

Aamupala Müllerhüttanilla. Ikkunasta näkyy Becherhaus.

 Lähdimme Müller hüttanilta Wilden Pfaff’in (3492m) yli ja Pfaffensattel satulaa pitkin Zuckerhütl’ille (3507m). Reitti oli helppoa ylämäkeä, hieman jäätikköä ja lopukis pieni pätkä helppoa kakkos greidin alppikiipeilyä. Zuckerhütl'ille fiilistelimme maisemia ja ”design” huippuristiä. Oltiin hyvin aikataulussa ja taivas pilvetön, joten kiirettä ei ollut. Tultiin alas Pfaffensattelille ja mentiin alas Sulzenauferner’in ja Pfaffenfernerin jäätiköiden yli kohti lähellä olevaa hiihtokeskusta. Aluksi oltiin suunniteltu menevämme myös Apperer Pfaffille, mutta reitti oli liian riskialtis hiljattaisen kivivyöryn takia. Täysin alas Sulzenaufernerin jäätikköä pitkin emme myöskään päässet, koska jäätikkö ei ollut enää ylitettävissä. Jouduttiin kiertämään Fernauferner jäätikön ja Dresdenhüttanin kautta Sulzenauhüttanile. Tultiin Dresdenhüttanille vasta neljän maissa ja pohdittiin lähdemmekö vielä jatkamaan Sulzenaullehüttanille. Puolen tunnin istuskelun, pähkinä- ja nestetankkauksen jälkeen energiaa löytyi vielä kahden tunnin vaellukselle Sulzenauhüttanille.

Illalla ehdottomasti rankimman päivän jälkeen kummatkin istuimme kuin hangon keksit, leveä hymy naamalla. Knödelit, goulash ja olut maistui, samoin uni...

Näkymät Wilden Pfaffilta. Wilderer Freiger, Signalgipfel, Becherhaus ja Müllerhüttan.

Vaativampi kiipeilyosuus Zuckerhüttl'ille.

Zuckerhüttl'in design risti.

Railoja vähän lähempää.

Sulzenauferner'in jäätikkö. Taustalla Zuckerhütl.

Päivä 4 

Myöhäisen herätyksen ja aamupalan jälkeen piti jäädä odottelemaan sateen hiipumista. Olin jotain mysteerienergiaa täynnä toisin kuin Toni, joten lähdettiin ensimmäisten joukossa pienessä tihkusateessa kohti reissun viimeistä huippua Aperer Freigeriä (3261m), jossa saimmekin hienot näkymät auringossa :)  Aperer Freigerin jälkeen lähdimme Grünauseen järven kautta taas kohti Nünbergerhüttania, jossa yövyimme vielä viimeisen yön ennen paluuta Graziin.

Blaue Lacke - järvi alastulomatkalla Aperer Freigeriltä.

Nünbergerhüttan valossa.

Laskeutuminen laaksoon. Alhaalla näkyy Grüblalm.

-Elina