Blogin uusi koti

Alppikerhon blogi jatkaa eloaan uudessa osoitteessa alppikerho.fi/jutut. Täällä julkaistut kertomukset on kopioitu sinne, ja uusia on tulossa. Tilaa uusi syöte.

Suomen Alppikerhon pääsiäisreissu Lyngeniin 1-6.4.2015

Suomen Alppikerhon perinteinen pääsiäisreissu suuntautui Lyngenin upeisiin maisemiin.  Pääsiäistä vietettiin Pohjois-Norjan vuorilla kiipeilyn, hiihtelyn ja laskemisen merkeissä samalla opetellen ja verestäen tarvittavia taitoja.  Jo matkalla Tromssasta pelipaikoille spottailtiin hyviä laskulinjoja ja viimeistään lauttamatka Breivikeidetistä Svensbyhyn lumosi kaikki maisemillaan.

Yhteensä kymmenen hengen porukka oli saapunut paikalle osa lentäen ja osa autolla. Ja päättipä yksi osallistuja vielä huonona aprillipilana viime tinkaan vaihtaa lentomatkailun mukavan pitkään ja yksinäiseen automatkaan Etelä-Suomesta Pohjois-Norjaan…   Valitsevana teemana tuntui kuitenkin olevan se, että ne jotka olivat tulleet lentäen haaveilivat seuraavalla kerralla automatkailusta ja toisinpäin. 

Max oli järkännyt kelpo mökkimajoituksen Svensby Tursenteristä.  Ja löytyipä vierestä vielä paikallinen Rompa bar afterskitäkin varten. Täytyy sanoa että harvassa paikassa afterskissä on näkynyt niin komeaa maisemaa panoraamaikkunasta.

Afterski maisemat

Aika monet reissulla mukana olleista olivat ensimmäistä kertaa Lyngenissä. Joillakin Lyngenin kokemusta oli kertynyt jo vähän enemmän ja Maxilla sitä oli enemmän kuin muilla yhteensä.  Itsellänikin reissu Lyngeniin oli ensimmäinen vaikka sinne olin jo pidemmän aikaa halunnutkin laskemaan. 

Turvallisen paikkoihin tutustumisen varmistivat pari vuoristo-opasta: Petter Reuter ja Sami Modenius, joiden oli tarkoitus opastaa meitä kolmena päivänä. Tavoitteena oli lähinnä opiskella taitoja jotka mahdollistavat omatoimisten reissujen tekemisen näissä maisemissa. Sami Modenius on muuten uusin suomalainen vuoristo-opas ja hänen tuore haastattelunsa löytyy Relaasta (http://www.relaa.com/sisalto/artikkelit/tuore-vuoristo-opas-sami-modenius-valmistui-unelma-ammattiinsa).  Ekana päivänä käytiin aamulla lyhyesti lävitse porukan taustoja ja toiveita opastusten suhteen.  Toiveet taisivat mennä jotenkin tyyliin ”pohjatonta pyydaa, jäätiköllä, köysistössä ja mielellään siten että pääsee testaamaan jäärautoja, hakkuja ja köysistössä liikkumista”.  Suurin osa oli suksilla liikenteessä, mutta mahtuipa mukaan pari splitboard tyyppiä ja yksi telluilija. Kokeneemmat Lyngenin kävijät suuntasivat omille reissuillensa.

Ensimmäisen päivän reissu suuntautui Russelvfjelletille ihan Lyngenin niemimaan pohjoisosaan. Porukka jakaantui kahtia Petterin ja opas-Samin ryhmiin. Luvassa oli leppoisaa skinnailua, reitinvalintojen ja turvallisen nousureitin läpikäyntiä sekä vinkkejä nousutekniikkaan. Nousu oli pitkään todella loivaa ja lunta oli etelärinteellä aika vähän.  Niinpä mitään eeppistä laskemista ei ollut tiedossa. Huippua lähestyttäessä alkoi vielä hipsimään lunta ja näkyväisyys huononi joten ihan toppiin asti ei edes noustu. Nousumetrejä kertyi noin 700. Alaspäin laskettiin aikalailla suksituntumalla, mutta puolen välin jälkeen näkyväisyys parani ja pystyi laskemaan vähän rennommin. Ihan hyvä aloituspäivän mäki niihin olosuhteisiin.

Laskupäivän jälkeen käytiin vielä jäätiköllä liikkumisessa tarvittavia taitoja lävitse. Harjoiteltiin köysistön muodostamisessa tarvittavia taitoja kuten esim. koilausta, sopivia etäisyyksiä köysistön jäsenten välillä ja köysistön keskimmäisen jäsenen kiinnittymistä köyteen.

Tokana päivänä oppaiden määrä putosi puoleen kun Petter oli tullut kipeäksi. Näin Opas-Samille jäi kahdeksan hengen porukka opastettavaksi.  Opas-Samin johdolla suunnattiin melkein Tamokkiin asti, jossa päivän kohteena oli Sörfjellet. Siellä kuulemma olisi tarjolla jonkun verran jopa metsä laskua. Lyngenissä monissa paikoissa metsät ovat aika hemmetin tiheitä ja puuraja on jo 300-400 metrin korkeudella. Aamulla taivaalta satoi lunta, mutta sääennuste lupaili selkenevää keliä iltapäivälle. Tie Lyngseidettiin oli aika liukkaassa kunnossa, joten ajeltiin aika rauhassa.  Sörfjelletn alaosassa lumi oli suojalunta, mutta jossain kolmen-neljänsadan metrin korkeudella lumi muuttui pakkaslumeksi. Ylhäällä lunta oli satanut ainakin pari-kolmekymmentä senttiä ja tuulikaan ei ollut vielä ehtinyt lunta pilaamaan. Melkein kaikki porukat mitä vuorella tapasimme olivat suomalaisia. Liekö syynä ollut surkea keli tai sitten meitä suomalaisia vaan oli noilla nurkilla pääsiäisen aikoihin aika paljon.

Olosuhteet olisivat olleet pyydahiihtoon mitä mainioimmat, mutta puurajan yläpuolella näkyväisyyttä ei juurikaan ollut eikä sitä sääennusteen mukaista selkenemistäkään ollut näköpiirissä. Huonossa näkyväisyydessä totesimme, jossain noin 900 metrin korkeudella että parempi lähteä alaspäin. Alaspäin lasku meni ihan suksituntumalla vaikka tiivis laskijamuodostelma toki toi vähän helpotusta maaston hahmotukseen ja puurajalla alkoi muutenkin nähdä jotain. Jossain vaiheessa laskua vedettiin vähän liikaa vasemmalle sillä seurauksella että päästiin vetämään poikkaria takaisin oikealle vähän tiukempaan metsikköön.  Metsä tetsailun jälkeen päästiin taas selvemmille vesille ja alaosa oli yllättävänkin kivaa laskua suojalumella ja harvassa metsikössä. 

Kolmantena päivänä sääennuste lupaili koko päiväksi auringonpaistetta, mutta ei mennyt yr.no:n ennusteet taaskaan ihan putkeen. Sää oli aika vaihteleva ja pilviä tuli ja meni päivän mittaan. Päivän suunnitelmana oli kivuta Rottenvikbreenin jäätikölle ja sitä pitkin harjanteelle.  Alussa oli jyrkempää ja jäistä lunta ja tämä aiheutti vähän päänvaivaa splitboard osastolle. Keli huononi ylempänä ja niinpä päätimme jäädä Rottenvikvatnetin viereen harjoittelemaan köysistössä liikkumista ja railopelastusta.  Harjoitusten jälkeen totesimme että jäätikölle ei kannata lähteä ja niinpä suuntasimme kohti Fastdalsstindenin houkuttelevia rinteitä.  Kipusimme noin 900 metrin korkeudelle kun pilviä alkoi taas kerääntymään ja oli aika lähteä alaspäin.  Saimme ihan mukavat laskut takaisin Rottenvikvatnetille, josta vuorossa oli vähän skinnausta ja lykkimistä kumpuilevalla tasamaalla. Loppuun oli sitten vielä vähän jyrkempää laskua ja vaihtelevia lumiolosuhteita.  Niin hauskaa oli taas ollut, että päivän päätteeksi todettiin Lyngseidetissa että kaikki kaupathan on jo menneet kiinni ja eikä ne aukeakaan ennen tiistaita…  Joten loppureissu piti pärjätä kämpillä olevilla eväillä.

Railopelastus treenausta

Matkalla Rottenvikvatnetille

Neljäntenä päivänä lähdettiin omalle reissulle viiden hengen porukalla Storgaltenille (1219m). Keli oli mitä mainioin vaikka ylhäällä näyttikin tuulevan aika rivakasti. Ada ja Max kävivät omalla reisulla harjoittelemassa bootpackkausta ja vähän harjanne kiipeilyä Russelvfjelletillä. Storgaltenin reitti oli suhteellisen selkeä ja vuorella oli kymmeniä muitakin joten skinnailtiin rauhassa muitten nousujälkiä satulan kautta aina huipulle asti. Tuuli puhalsi aika napakasti aina puoliväliin asti, joten ihan hirveästi ei huvittanut pitää taukoja. Tuulesta huolimatta lumi vaikutti ihan mukavalta ja mitään isompia tuulen kuljettamia lumikasojaakaan ei näkynyt. Satulan yläpuolella oli lyhyt jyrkempi pätkä siksakkia jossa päästiin testaamaan lapinkäännösten sujuvuutta. Maisemat olivat koko ajan mielettömän hienot ja meri hohti turkoosina taustalla. Huipulla yllätykseksemme suurin osa porukasta pudottelikin vuoren taakse Gammvikblåisenin jäätikölle.  Vähän houkutteli tuo lasku jäätiköllekin,  mutta totesimme kuitenkin että mennään alkuperäisen suunnitelman mukaan eli lasketaan alas nousujälkien laskijan vasemmalta puolelta. Lasku oli kertakaikkisen hieno. Alussa oli vähän loivempaa ja katseltiin vähän linjoja jotta ei jouduta pahimpiin kivikoihin. Jyrkän osuuden yläpäästä näkyikin sitten pitkälle ja pääsi tykittämään mukavasti viettävää laajaa kenttää alaspäin. Lumi oli mukavaa laskea ja lasku tuntui yllättävän pitkälle. Lasku päättyi meren rantaan ja koko reissun selkeesti paras lasku oli puikoissa.

Matkalla ylös Storgaltenille. Vielä on matkaa aika paljon toppiin

Maisemat sen kun paranee.

Ekan päivän vuori Russelvfjellet

Joskus latu tuntuu aika pitkältä

Reissun kruunasi yhteisillallinen, jonka oli suunniteltu olevan Fondue illallinen, mutta kauppasekoilujen myötä siitä tuli enemmänkin ”kaikki ruokatavarat pöydälle ja katsotaan mitä herkkuja näistä loihditaan” kokkishow.

Kenelle sopii? Lyngen tarjoaa loppumattomat mahdollisuudet hienoihin lasku ja kiipeilyreissuihin. Niille jotka ovat jotenkin onnistuneet välttymään Lyngenin vuorikuvilta kerrottakoon että vuoret kohoavat suoraan merestä aina yli 1800metrin korkeuteen asti.  Jos haluaa lähteä laskemaan Lyngeniin, niin sen verran kannattaa offari- ja randohiihtoa olla harrastanut että pystyy laskemaan vaihtelevissa lumiolosuhteissa, on koeponnistanut ja hyväksi havainnut välineensä sekä osaa hiihtää nousukarvoilla ylämäkeen. Oman viihtyvyyden kannalta olisi myöskin hyvä jos lenkillä on tullut käytyä sen verran että ainakin tuollaisista 1000 metrin randopäivistä selviytyy niin että voimia jää vielä laskemiseenkin.  Usein unohdettu tosiasia on nimittäin se, että niin hienolta kuin ”earn your turns” kuulostaakin, tarkoittaa se yleensä useamman tunnin hikoilua välillä loppumattomalta tuntuvaa rinnettä ylöspäin…

Storgaltenin huipulla

Näkymät Storgaltenin huipulta Jäämerelle

Lyngen on aivan mahtava paikka ja itselleni jäi ainakin sellainen fiilis että sinne on pakko päästä uudestaan ja mielellään vielä vähän pidemmäksi aikaa. Itselläni ei ollut näin ekalla reissulla sen suurempia tavoitteita tiettyjen asioiden tekemisen suhteen vaan halusin nähdä vähän millainen paikka on kyseessä. Meri ja vuoret ovat maisemien osalta kyllä niin mahtava yhdistelmä että joka puolella oli toinen toistaan upeampia maisemia. Suomalaisia laskuporukoita vuorilla näkyi melkein joka päivä, mutta mitään isompaa ruuhkaa vuorilla ei ollut.

Kiitoksia kaikille mukana olleille ja erityiskiitokset Maxille ja Anne Dahlgrenille järjestelyistä!

Teksti ja kuvat: Sami Levijoki

SAKE:n Mont Blanc 2014 -viikko

Suomen Alppikerhon Mont Blanc 2014 -viikko

Kesän 2014 Mont Blanc 2014 -viikolle lähti matkaan neljä alppikiipeilyä aloittelevaa reissulaista Kalle Heikkinen, Satu Lehtiniemi, Pauliina ja Robert Sjölund. Kaikilla tuntui olevan paljon taustaa luonnossa liikkumisesta ja jokainen oli ainakin kerran elämässään kokeillut jotain kiipeilylajia. Kalle on tehnyt useita hiihtovaelluksia Lapissa, ollut aktiivinen juoksija sekä satunnainen seinä- ja kalliokiipeilijä. Satu on harrastanut jää- ja kalliokiipeilyä, käynyt vuonna 2012 Nepalissa huiputtamassa Island Peakin (6189 moh.) sekä jäätikkökurssin Kebnekaisella. Pauliina ja Roope taas puolestaan ovat liikkuneet vuorilla lähinnä suksilla ja harrastaneet seinä- ja kalliokiipeilyä sekä Roope on muutaman kerran käynyt jäätikkövaelluksella Norjassa. Porukka tuntui olevan niin taito kuin kuntotasoltaan samalla viivalla ja yhteinen sävel löytyi helposti matkajärjestelyjä tehdessä. Pian oli yhteinen base camp vuokrattu Chamonixin keskustan läheisyydestä, lennot buukattu Geneveen ja lentokenttäkuljetus varattu, matkapaketti niin sanotusti varusteita vailla valmis.

Mont Blanc lintuperspektiivistä ja Aguille du Midi Chamonixista zoomailtuna.

Kulkeminen ja majoitus
Suorat lennot Geneveen löydettiin Finnairilta melko järkevään hintaan, n. 250 €/hlö. Koko porukka matkusti paikan päälle muutamaa päivää ennen virallisen ohjelman alkua, jota voi suositella lämpimästi. Silloin ehtii hyvin tutustumaan kylään, hankkimaan loput varusteet ja vaikka pyörähtämään kalliokiipeilemässä.
Lentokenttäkuljetus buukattiin Cham-Vanilta, joka kustansi 30 €/hlö/suunta, ollen nopea, luotettava ja stressitön tapa päästä lentokentältä perille majapaikkaan ja takaisin kentälle. Päätimme myös vuokrata yhteisen asunnon koko viikoksi Chamonixista, jolloin ei tarvitsisi säätää mitään ylimääräistä säilytystä kylään jääville kamoille vuorilla olon ajaksi ja käyttää aikaa hotellista sisään- ja uloskirjautumiseen. Asunnon vuokra oli n. 870 €/ 10 päivää.

Onko sinulle kalliit varusteet olleet yksi iso kynnys lähteä kokeilemaan alppikiipeilyä ja toteuttamaan reissua? Monelta löytyy varmasti kotoa vuorilla tarvittavaa vaatetusta, mutta esim. jäärautojen kanssa sopivien jäykkäpohjaisten vuoristokenkien ostaminen on sen verran kallista lystiä, että ne syövät helposti liian ison loven matkabudjettiin. Chamonix on täynnä urheiluliikkeitä, joista suurin osa myös vuokraa varusteita. Chamonixissa myös liikkeiden valikoimat ovat ihan omaa luokkaansa ja hintataso myös monessa tuotteessa hieman Suomea edullisempi. Vuoristokenkien viikkovuokra on n. 65 €, ja kun kertoo lähtevänsä opastetulle reissulle, niin ainakin Aguille du Midin ala-aseman takana oleva vuokraamo antoi vielä 10 % alennusta. Satu taisi huomata, että myös kuorivaatteita olisi ollut vuokrattavana, joten ennen kuin lähdet ostamaan koko varustepakettia, kannattaa tsekata vielä vuokramahdollisuudet jos vähänkin tuntuu, ettei tavaralla ole tarpeeksi usein sinulle käyttöä. Näillä pääset ehkä vähän edullisemmin matkaan ja toteuttamaan unelmia. Meidän reissulla oppaalta lainaksi oli saatavilla kypärä, valjaat, jääraudat, hakku, vaellussauva, sukurenkaat, slingit ja prusikit.

Cappuccinoa, kalliokiipeilyä ja Roope "karkkikaupassa".

Päivän cappuccino ja kamasäätöä.

23.-25.6. Chamonix - Monte Rosa – Chamonix
Mont Blanc 2014 –viikkomme ohjelma pyörähti käyntiin virallisesti maanantaina 23.6. Tätä ennen olimme tehneet ostoksia kylässä, käyneet kalliokiipeilemässä Les Gaillandsin kalliolla sekä viettämässä puolikkaan päivän Aguille du Midillä (3842 moh.) portaita rampaten ja energiaa tankaten pan de chocolatin sekä cappuccinojen muodossa. Tuo päivä oli ylhäällä niin sumuinen ettei maisemissa ollut juuri katsomista.

Aamusumu Agui du Midilla vaihtui iltapäivän aurinkoon Les Gaillandsin kalliolla.

Maanantaina pääsimme kuitenkin itse asiaan, lähdimme UIAMG-vuoristo-opas Rasmus Krogeruksen kyydissä Gressoneyn laaksoon Italiaan ja nousimme Stafalista hisseillä n. 3260 metriin Punta Indrenin lähelle Monte Rosan maisemiin. Tästä oli vajaan tunnin kävely ylös Rifugia Cittá di Mantovalle (3500 moh.), joka oli akklimatisoitumis- ja majapaikkamme seuraavat kaksi yötä. Koska nousu Mantovan majalle oli hissiasemalta lyhyt, mukaan pystyi ottamaan hieman ylimääräistä evästä ja varustetta. Yöpymiseen kuului aamiainen ja kolmen ruokalajin illallinen. Majalta toki sai ostaa myös evästä, mutta suklaapatukan hinta ylös vietynä oli luonnollisesti aika paljon Chamonixin supermarkettia enemmän, joten sellaista evästä tuntui järkevältä kantaa majalle itse. Sen sijaan herkullisesta paikan päällä leivotusta marjapiirakasta, loistavasta italialaisesta kahvista ja maukkaasta minestronekeitosta maksoi mielellään. Mantovan majan vesijohtovettä ei voinut juoda ja vesi lirisi hanasta myös erittäin pienellä paineella, joten ostovettä varten on hyvä varata rahaa, n. 10 €/ päivä.

Mantovan majalta käsin huiputimme kaksi upeaa nelitonnista kelien vaihdellessa sinkistä aurinkoiseen. Oppaamme Rasse onnistui tilaamaan tiistain huipulle, Lundwigshöhe (4341 moh.) puolipilvisen sään ja keskiviikkona Piramide Vincentillä (4215 moh.) saatiin nauttia täydestä auringon paisteesta. Tiistaina koko porukka kärsi enemmän tai vähemmän korkeasta ilmanalasta, mutta keskiviikkona pääkivut ja krapulainen olo olivat hävinneet öisen lumisateen mukana. Mantovalla treenasimme myös railopelastusta, tosin olosuhteista johtuen tämä tapahtui majan kellarissa ja tiistai-iltana kävimme harjoittelemassa mökin alla olevalla jyrkällä seinämällä hakun käyttöä sekä kävelyä. Meidän akklimatisoituessa Monte Rosan maisemissa, toinen Mont Blancin huiputusta varten buukattu UIAMG-vuoristo-oppaamme Josef Westerlund selvitteli Chamonixin päässä valkoisella vuorella vallitsevia olosuhteita ja kävi lukemassa kertomansa mukaan työpäivän verran kirjaa Aquille du Midillä. 

Sinkistä aurinkoiselle Ludwigshöhen huipulle päänsäryssä, mutta silti hymyssä suin.

Tunnelmaa, alppijääkäreitä ja reissun paras jälkiruoka Mantovan majalla.

Piramide Vincentin huipulla.

Keskiviikkoiltapäivällä palasimme takaisin Chamonixiin ja taas oli aika räjäyttää varusteet sekä miettiä mitä oikeasti seuraavaan nousuun mukaan tarvitsee. Mont Blanc vilkkui jo mielessä, mutta myös mahdollisuus siitä, että suunnitelmaan tulisi muutos. Kuuden aikaan illalla tapasimme Rassen ja Josefin. Hetkellinen pettymys häivähti varmasti jokaisen kasvoilla Rassen kertoessa, että hän oli perunut Cosmiquen majan varaukset. Kiipeäminen Alppien korkeimmalle vuorelle Mont Blancille ei tulisi tällä reissulla toteutumaan. Näissä hommissa pitää ymmärtää, että vuoret eivät kunnioita sinun tavoitettasi vaan sinun on kunnioitettava vuoria, toimittava omien taitojen sallimissa rajoissa, jotta voit palata vielä takaisin. Valkoisen vuoren tilalle meillä oli luvassa jälleen lähtö Italian puolelle ja yritys päästä huiputtamaan Italian korkein vuori Gran Paradiso (4061 moh.). Tuolla käyneiden ystävien kehut ja kommentit saivat pettyneimmänkin mielen piristymään ja hyvillä mielin kävimme nukkumaan odottaen taas seuraavan päivän starttia.

26.-27.6. Chamonix – Rifugio Chabod – Gran Paradiso (4061 moh.) - Chamonix
Luxusaamiaisen jälkeen Chamonixin base campissa ihanat pienet italialaiskylät vilahtelivat silmissä matkalla Gran Paradison kansallispuistoon. Matkalta ostettiin vielä salamia, juustoa ja leipää seuraavien kahden päivän lounaiksi Rassen innoittamina. Tälle reissulle mukaan tuli myös toinen opas Josef ja hänen matkassaan ruotsalaisvahvistus Jens, jonka kiipeilyreissu oli alkanut hieman epäonnisesti oman reissukaverin sairastuttua ja oppaan jouduttua perumaan loppupäivien ohjelma. Autot jätettiin parkkiin noin 1800 metrin korkeuteen ja siitä lähdettiin nousemaan helppokulkuista polkua pitkin Chabodin majalle (2700 moh.).

Leppoisa vaelluspolku nousee kauniissa maisemissa ylös Chabodin majalle (2700 moh.).

Takaportti Gran Paradison huipulle (4061 moh.), jossa taas koko ryhmä koossa (vain Rasse vain jäi huipulla Madonnan taakse piiloon)ja elämä hymyilee - hymyile sinäkin!

Päivä oli kokonaisuudessaan kesäisen lämmin ja aurinkoinen, mutta pilvet tanssivat Gran Paradison huipulla, kunnes iltaa kohden ne päättivät näyttää meille seuraavan päivän tavoitteen. Nyt viimeistään pettymys siitä, että yritys Mont Blancin huipulle ei onnistunut, oli hävinnyt kaikkien mielestä. Korvatulpat korviin, buffi silmille ja unta ei tarvinut paljon odotella. Seuraavana aamun tavoite oli kova – aamiainen klo 4 ja lähtö majan pihasta klo 4:30. Tätähän oli jo vähän Monte Rosassa treenattu.

Perjantaiaamu alkoi otsalampun valossa. Kamppeet kasaan, yritys tankata aamiaista niin paljon kuin pystyi ja iso plussa Chabodin majalle tarjolla olleesta tuoremehusta. Uskokaa tai älkää, mutta meidän koko ryhmä pystyi siihen, olimme valmiita lähteä tallustamaan polkua kohti ylös kohoavaa jäätikköä klo 4:30. Tunne oli mieletön! Aamu valkeni nopeasti ja jäätikköosuuden alkaessa otsalampun sai jo pakata takaisin reppuun.
Tällä jäätiköllä oli paikoittain enemmän railoja näkyvissä kuin Monte Rosassa. Yöpakkasen kovettamaa lumen pintaa oli helppo kulkea ja jyrkkien kohtien nouseminen ylös tuntui yllättävän kevyeltä. Korkeus ei enää tuntunut niin sanotusti missään!

Rauhallisen jäätikkönousun jälkeen ylhäällä odotti toisenlainen todellisuus. Gran Paradison huippu on melko pieni, joten reilu parikymmentä kiipeilijää aiheuttaa jo ruuhkan paikalla. Hieman meitä ennen ylhäälle päässeet Josef, Kalle ja Jens lähtivät kohti huipputöröä klassista kalliotraversereittiä pitkin. Me emme jääneetkään odottelemaan omaa vuoroamme vaan Rassen päätti viedä meidän köysistön huipulle niin sanotusti takaoven kautta. Pääsimme Roopen ja Sadun kanssa kokeilemaan pienen pätkän kalliokiipeilyä jääraudat jalassa – awesome! Ylhäällä nopeat huippukuvat Madonna-patsaan ympärillä ja sitten tuota perinteisempää kalliotraversereittiä pitkin pois, jotta seuraavat tulokkaat pääsisivät huiputtamaan. Kokemus oli sanoinkuvaamattoman mahtava! Huipulla ei edes tuullut tai sitten emme sitä vain adrenaliinihöyryissämme huomanneet, mutta keli on todella ollut puolellamme tänäänkin.

Gran Paradisolta palasi siis onnellinen ja kymmeniä kokemuksia sekä elämyksiä rikkaampi kiipeilyporukka. Ja tämähän ei vielä loppunut tähän! Koska Mont Blanc jäi välistä, meille oli luvassa vielä ohjelmaa lauantaina. Väsymyksestä huolimatta päätimme kuitenkin vähän juhlistaa Gran Paradison huiputusta ja kävimme pizzalla sekä taisi siinä tulla lasillinen kuohuvaakin tai olutta nautittua pitkän päivän päätteeksi.

Lauantai 28.6. Chamonix – Aguille du Midi – Arête des Cosmiques – Aguille du Midi – Chamonix
Uni olisi toki maistunut jokaiselle tänä aamuna, mutta varpaat teipattuina ja reput selässä suuntasimme Aguille du Midin ala-asemalle. Jens oli hehkuttanut meille valitsemaamme päivän ohjelmaa, Arête des Cosmiquesin harjannereittiä. Tänään köysistöt jaettiin uusiksi; Roope ja Kalle lähtivät Rassen mukaan ja minä ja Satu solmimme itsemme Josefin köyteen. Reitti lähti laskeutumaan alas jäätikölle Aguille du Midiltä kapeaa ja jyrkkää lumiharjannetta pitkin. Puolen tunnin alamäkikävelyn jälkeen säädimme vielä kamppeita ja sitten se alkoi, kiipeäminen ylöspäin. Luvassa oli jäätä, lunta ja kalliota erikseen ja sekaisin. Matkalla tuli muutamia haastavia kohtia ja meillä Sadun kanssa oli molemmilla hetkemme, mutta toisiamme tsempaten kiipesimme kaikista kallion kokoloista ylös ja onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Viimeiset pari köyden pituutta olivat nautinnollisia, isoja muuveja melko pystysuoralla kalliolla tukevin ottein. Mutta kaikki jännittävä ja hauska loppuu aikanaan ja edessä oli enää loppuharjanne sekä tikkaiden nousu Aguille du Midin näköalatasanteelle. Tänään jos koska ainakin osa meistä oli tehnyt jotain mihin ei ehkä ihan heti ensimmäisellä alppikiipeilyreissulla olisi uskonut pystyvänsä. 

Lähtö Aguille du Midiltä ja kalliotraversea Cosmiquen reitillä - niin siistii!

Oli se vaan niin huikeaa, että tänne on vielä palattava takaisin.

Haikein, mutta onnellisin mielin lähdimme hissillä takaisin alas kylään ja nautimme varjon alla hienon viikon viimeiset cappuccinot porukalla. Iltapäivällä pulahdimme Chamonixin uimahallin ulkoaltaaseen lepuuttamaan kipeytyneitä lihaksia, josta saimme vielä ihailla mahtavaa vuorimaisemaa. Illalla skoolattiin isommalla porukalla; meidän hienolle Gran Paradison huiputukselle ja Annen juoksemalle Mont Blanc puolimaratonille ja lisäksi Annelle kuuluu iso kiitos meidän reissun järjestämisestä Suomen Alppikerhon puolesta.

Sunnuntai 29.6. Chamonix – Geneve - Helsinki
Viimeinen aamu Chamonixissa alkoi sateisena. Ensimmäisenä sääliksi kävi maratoonareita, jotka olivat tänä aamuna aloittaneet 42 kilometrin urakkansa aamuseitsemältä. Toiseksi harmitti ruotsalaisvahvistuksemme Jensin puolesta. Hänen oli tarkoitus lähteä tänään kiipeilemään, mutta tällä kelillä ylös ei olisi asiaa. Meidän piti luovuttaa kämppä jo kymmeneltä, joten päätimme hemmotella itseämme aamiaisella ulkona tai siis tässä tapauksessa sisällä kahvilassa. Laukut saimme onneksemme päiväksi säilöön Chamonixissa asustelevan mukavan suomalaisperheen luokse.

Sateinen keli antoi hyvän syyn ottaa rennosti ja vain hengailla kaupungilla kauppoja kiertäen ja välillä maratoonareiden maaliin saapumista seuraillen. Enemmän kuin paremmin onnistuneen reissun jälkeen tuntui hetkellisesti hyvältä palata takaisin kotiin, kunnes lentokapteeni toivotti meidät tervetulleeksi syksyiseen Helsinkiin.

Jälkeenpäin voin taas vain todeta, että on uskallettava lähteä, jotta pystyt kokemaan ja oppimaan uutta. Pelottavinta tässä vain on se, että taisi alppikiipeilykärpänen päästä puremaan! Vaikka tällainen lomailu on toki fyysisesti raskasta, niin parasta on se, että näillä reissuilla pääsee takuulla irti arjen oravanpyörästä keräten melkoisen määrän henkistä pääomaa. Myös oikeaan asenteen omaavalla alppikiipeilyporukalla on aina aikaa ja lupa yhdelle cappuccinolle, oli kello kymmenen tai kaksi!

Ylärivi vasemmalta oikealle... Satu Lehtiniemi, Rasmus "Rasse" Krogerus, minä ja Roope sekä alarivissä Kalle Heikkinen,
Josef Westerlund ja Jens Karlsson.

Kiitos Suomen Alppikerholle, UIAMG-vuoristo-oppaille Rasmus Krogerukselle ja Josef Westerlundille mahtavasta reissusta ja hyvistä opeista! Tack så mycket också Jens Karlsson - det var trevligt att treffas och kanske vi klättrar tillsammans någonstans någon dag igen!

Tsekkaa myös huikea Roope Sjölundin tekemä reissuvideo:

Teksti: Pauliina Sjölund

Kuvat: Pauliina ja Roope Sjölund (Canon Powershot SX200 IS, iPhone 4 ja GoPro Hero 3)

Määränpäänä Peru 2014 - osa 1: suunnittelua yms.

SAKE:n porukka pyysi minua kirjoittamaan hieman tulevasta ensi kesän Perun reissusta ja siihen liittyvistä ja huomioitavista asioista, unohtamatta toki itse reissukertomusta joskus syksyllä 2014. Itse en ole koskaan blogin blogia kirjoittanut eli katsotaan mitä tästä syntyy;)

 

Hieman allekirjoittaneesta

Mistä vuoret tulivatkaan elämääni, mikä sai pään kallistumaan taaksepäin niitä katsellessa ja ihaillessa ja päättämään, että tuonne? Vuosia ja vuosia tuli Alpeilla käytyä fillaroimassa eripituisia reissuja; lyhyimmillään pari viikkoa, pisimmillään kuukauden verran, mutta meni aina kesään 2009 saakka kunnes vuoret alkoivat kutsua pyöräilyn ja vaelluksen lisäksi aivan eri tavoin.

Nälkä alkoi hyvin pienestä; via ferrata reiteistä, joita löytyy Dolomiiteilta vaikka kuinka paljon ja joiden väliset välimatkat oli helppoa taittaa pyörällä. Vietin yhteensä kahdeksan päivää eri reittejä kulkien ja saman verran pyörän satulassa eri paikkojen välillä siirtyssä. Via ferratat olivat hauskoja ja upeita reittejä, niitä oli helppoa linkittää useammankin päivän verran putkeen, yöpymiseen löytyessä suuri verkosto erikokoisia alppimajoja. Netistä löytyi etukäteen paljon tietoa eri reiteistä (mm. http://alavigne.net/Outdoors/FeatureReports/ViaFerrata/) aloitus- ja lopetuspisteineen, vaikeusasteineen, valokuvineen ja erilaisine reittiselostuksineen. Moni saattaa ehkä pitää via ferratoja turhan ”lällyinä”, mutta itse ainakin nautin niistä, vaelluksesta ja fillaroinnista reittien välillä, joka tavalla upeita maisemia ja kuvausmahdollisuuksia unohtamatta. Ja useimmiten yksin reissaavalle, kuten minä, reitit olivat myös hyvä ensikosketus uuteen kiinnostukseen.

Sitten piti alkaa miettiä, että mitäs sitä keksisi kesälle 2010? Takana oli yksi kesä via ferratoilla ja yhdeksän kesää fillarin satulassa eri puolilla Alppeja ja Välimeren rantoja ja maita. Vaikka olinkin nauttinut via ferratoista, oli nälkä kasvanut sen verran paljon, että seuraavalle kesälle vain ne ja pyöräily eivät enää riittäneet. 2009 syksyllä aloin suunnitella itsenäistä reissua Peruun, mutta suunnitelmat muuttuivat pian kuin vahingosta löytäessäni Peruun kesällä 2010 suuntaavan suomalaisen porukan, johon sitten liityin.

Kävin kahden kaverin kanssa Chamonixessa vuorikiipeilykurssin ja pian olinkin jo näistä toisen kanssa matkalla kohti Perua ja siellä Huorazia ja sen vuoria. Reissu oli todella opettavainen ja upea, harmi vain että nousutahti vuorilla oli omalle elimistölle turhan nopea, varsinkin kun itsellä ei ollut alla akklimatisaatiotrekkiä, kuten osalla porukasta, heidän lähtien reissuun jo viikkoa ns. jälkijoukkoa ennen. Kesän 2010 jälkeen suunta muuttui lähemmille kukkuloille eli Alpeille, jolla kiipesin hieman eri kaveriporukoilla useita reittejä kesinä 2011, 2012 ja 2013. Vuosina 2011 ja 2012 tein melkein kolmen viikon Alppireissun lisäksi noin neljän viikon pituiset fillarireissut eli kuuden viikon kesälomista en kotona nukkunut kuin muutaman yön, käyden vain reissujen välissä pesemässä vaatteet ja vaihtamassa välineistöä.

Ajatuksissa Peru 2014

2013 keväällä alkoi mieli taas tehdä Alppeja korkeammalle ja Perussahan sitä kiivettävää riittäisi ja ajatukset kallistuivatkin sinne. Mutta mistä löytyisi reissuporukkaa, omat kaverit kun olivat paljolti perheellisiä ja lomamahdollisuudet siten aivan eriluokkaa kuin itsellä? Entiseen tapaan ei muuta kuin ilmoitus nettiin ja pian kävi ilmi, että SAKE:llakin oli ollut samansuuntaisia ajatuksia kesälle 2014. Kevään 2013 aikana asiaa vietiin sitten paljon SAKE:n porukalla eteenpäin, mutta syksyllä ei innostuneita enää valitettavasti löytynytkään samaan tapaan, joten uutta ilmoa vaan peliin, tälläkin kertaa SAKE:n Facebook-sivuille.

Aika kului ja alun perinkin olin valmis lähtemään reissuun vaikka yksin, sillä perillähän sitä voisi kyllä aina liittyä johonkin paikallisen operaattorin järjestämään kansainväliseen porukkaan ja siten päästä vaeltamaan sekä kiipeilemään. Itsellä ajatuksissa oli tosiaan kiipeilyn lisäksi tehdä Huanhuashin kymmenen päivän vaellus, sitä kun oli monessa eri lähteessä kehuttu yhdeksi maailman hienoimmaksi, ja samallahan se toimisi todella hyvänä akklimatisaatiotrekkinä; yöt kun nukuttiin keskimäärin neljässä tonnissa ja päivisin ylitettiin viisitonnisia solia. Tämän lisäksi tarkoituksena oli myös tulevaisuuden kiipeilyjä ajatellen tutkia oman kropan akklimatisoitumisvauhtia ja päästä vaelluksella sekä aivan omiinkin nimiin ottamaan paljon valokuvia ja time-lapse videoita; itselle valokuvaus kun antoi aina reissuun oman lisäulottuvuutensa ja tavan tallentaa kokemuksia.

Suunnitelmat saavat uutta vauhtia ja suuntaa

Syksylla 2013 SAKE:lainen Ilkka Parantainen ilmaisi kiinnostuksensa reissuun, mutta ilman aiemmin puhuttua logistiikkaa oppaine yms. Alun perinhän SAKE:n porukalla oli päädytty puhumaan oppaiden käytöstä vuorilla, sillä kiinnostuneiden kokemustasoissa oli todella suurta hajontaa. Itselle omatoiminen toimintahan sopi mitä parhaiten, sillä omillakin reissuilla, oli kyseessä sitten laji kuin laji ja reissu kuin reissu, suosin itsekin saada suunnitella, järjestää ja toteuttaa kaiken mahdollisimman pitkälle itse ja olla liikenteessä omatoimisessa, ilman että pitää sovittaa vauhtia muiden mukaan jne.

Tapasimme Ilkan kanssa ja sovimme topojen yms. lähdemateriaalien hankinnasta, itseltä löytyessä jo hieman runkoa ajankohtaan sekä vuoriin liittyen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen tutkimme eri vuori- ja reittivaihtoehtoja tahoillamme ja kun runko alkoi hieman jo vahvistua joka tavalla, palaveerasimme marraskuussa Tomi Myllyksen kanssa, Tomin ollessa niin ystävällinen että soi meille aikaansa ja tietouttaan eri Huarazin vuoriin, reitteihin, niiden kuntoon, logistiikkaan yms. liittyen.

Tomin neuvojen jälkeen ajatukset Ishinkan laaksossa kiipeilystä vahvistuivat entisestään; parempaa laaksoa useamman vuoren kiipeämiseen ja varsinkin akklimatisaatiomielessä kun saa hakea, varsinkin kun vaikeustasoa löytyy helposta vaikeaan. Logistiikan laakson perusleiriin asti otamme varmasti, itse kun sinne asti kaiken tarvittavan kantamisessa ei ole mitään ajatusta, mutta vielä on auki otammeko perusleiriin myös kokin vai emme? Perusleiriteltan ottaminen paikan päältä tai oman mukana tuominen on myös vielä päättämättä, yläleiriteltan otamme joka tapauksessa Suomesta mukaan, sen kun tulee olla hyvä ja kevyt, itse kun sen sitten kannamme, kuten kaiken muunkin yläleirissä tarvittavan. Yläleiriteltan valinnassa kysyin neuvoa Samuli Mansaikalta, joka auliisti kertoi kokemuksiaan eri teltoista ja niiden toimivuudesta ja kestämisestä eri olosuhteissa. Ennen Samulin kokemuksien kuulemista olimme olleet skeptisiä Jukalta jo löytyvän Black Diamondin Firslightin kestämisestä ja soveltuvuudesta yläleiriteltaksi, peläten että se saattaisi olla turhan heppoinen sellaiseksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Samuli on käyttänyt sellaista useasti, joten sillä sitten reissuun lähdemme, vaikkakin se tarkoittaa jonkin näköistä ahtautta, mutta se vie kuitenkin voiton lisäpainon ja uuden teltan ostoon menevän rahan menon välillä, useasti ja kauaa teltassa kun ei kuitenkaan nukuta.

Vaihtoehtojen kirjoa

Logistiikan otamme paikan päältä tunnetulta ja hieman jopa ”suomalaiselta” Galaxia Expeditionilta (http://www.galaxia-expeditions.com/), joka järjestää kaikkea pelkästä logistiikasta täyden palvelun vaellus- ja vuorikiipeilypaketteihin. Galaxian työntekijöihin kuuluu tosiaan suomalaisvahvistuksena Elina Koivula-Herrera, jonka koti on jo vuosia löytynyt Huarazista. Elinan kanssa on ollut helppoa suunnitella ja sopia asioita mailitse ja ihan suomeksi, hänen tietäessä paljon hinnoista yms. heidän palveluihin liittyvistä asioista ja asioita, joita hän ei tiedä, hän selvittää helposti kanssatyön-tekijöiltään.

Saatuamme Ilkan kanssa sovittua mitä kaikki vuoria ja reittejä aioimme kiivetä, pääsemme lopulta listaamaan mitä kaikkea tarvitsemme ja mitä otamme paikan päältä sekä mitä viemme mukanamme? Yläleiriteltta lähtee ainakin Suomesta mukaan, kuten myös tietenkin omat hakut, jääraudat, jääruuvit ja köydet. Kojootit tms. otamme todennäköisesti paikan päältä Galaxialta, niitä kun saattaa tarvita isonkin kasan, riippuen reitistä, mutta tästä vielä keskusteltava mm. Galaxian kanssa. Lisäksi päätettävä käytettävät  köydet; moni reitti kun vaatii laskeutumiseen kaksi 60 metristä köyttä, mutta käyttääkö kahta painavampaa singleä vai ei niin hyvin käyttöä kestäviä puoliköysiä vai ehkä jopa yhtä singleä ja sille tag line, jota Adverture Partnersien kaveruksetkin käyttivät (http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html)? Lisäksi selvitettävä ja päätettävä käyttääkö kaasu- vai bensakeitintä eli löytyykö periltä kierteellisiä kaasupulloja ja vaikka mitä pientä, mutta tärkeää! 

Kunnonkohotusta

En ole yli kymmeneen vuoteen harjoittanut mitään tiettyä harjoitusohjelmaa vaan enemmänkin mennyt aina jonkin tulevan tavoitteen, fiiliksen, vuodenajan, säiden yms. mukaan. Voima ja räjähtävä voima eivät ole itselle olleet koskaan tärkeitä, vaan itse olen pitänyt arvossa enemmänkin kestävyyttä, sitä kun kuitenkin eniten tarvitsee pitkillä reissuilla, oli sitten kyseessä fillarointi, melonta, kiipeily tai mikä vaan useampipäiväinen laji. Totta kai voimaa ja myös räjähtävää sellaista tarvitaan eli niitä ei saa unohtaa ja jättää harjoittamatta, ja näin en ole tehnytkään, pääpaino vaan tosiaan itsellä on aina ollut aivan muualla.

2012 vuoden lopusta asti olen harjoittanut todella paljon pitkäkestoista liikuntaa ja liikkumista. Heti kun ensilumi 2012 loppuvuodesta satoi ja yllättäen säilyi, alkoi hiihtäminen, jota kesti sitten aina lumien sulamiseen saakka. Sukset vaihtuivat fillariin ja vesien hieman lämmettyä alkoi melontakausi kaiken muun lomassa. Ennen 2013 kesän Alppireissua moneen viikkoon mahtui parhaimmillaan 24h liikuttua aikaa, niin pyörällä, meloen kuin Malminkartanolla mäellä rinkka selässä mäkeä trekaten ja kroppaa totuttaessa taas raskas kuorma selässä liikkumiseen, jottei se tulisi mitenkään yllätyksenä ensimmäisenä päivänä Alpeilla. 

Reilun puolen vuoden nostetun treenimäärän hyödyn huomasi hyvin jo kesällä Alpeilla ja kunnon kohotushan vain jatkui Suomeen palattua, painottuen upeiden kelien ansiosta pääasiassa melontaan, josta sai nauttia aina pitkälle melkein syyskuun loppuun saakka. Melontakauden jälkeen paino siirtyi taas kaksipyöräiselle ja kunhan lunta vihdoin sataa (odottelu jatkuu edelleen 5.1.2014, eilen nähdessäni lööpeissä, että "talvi on peruttu Etelä- ja Keski-Suomesta), niin liikkuminen siirtyy suksille, niin laduilla, Lapissa hiihtovaeltaen kuin meren jäälläkin.

Korouomalla itsenäisyyspäivänä

Lumien tuloa täällä etelässä vielä odotellessa sattui kohdalle mahdollisuus päästä nauttimaan lumesta ja pakkasesta Korouoman merkeissä. Pelkän jääkiipeilyn sijaan päätin vaeltaa koko Korouoman n. 35km reitin etelästä pohjoiseen. Aloitimme reissumme Ilkka Parantaisen ja Lauri Hilanderin kanssa Järvenpäästä torstaina 5. joulukuuta klo 15.20 ja Korouoman eteläpäähän saavuimme vihdoin perjantaiaamuyöstä hieman ennen kello kahta. Nopea kamojen autosta välppäys, lumikengät jalkaan ja ei kun kohti lähintä laavua, Ilkan ja Laurin kääntäessä auton nokan kohti Posion vuokramökkiä. Klo 2.20 makuualusta puhallettuna, mies makuupussissa ja ei kun unta palloon.

Matkalla laavulle

 

Itsenäisyyspäivän aamusta herätys ilman kellon soittoa hieman ennen yhdeksää ja aamiaisen jälkeen klo 10 vihdoin liikkeellä. Reilu tunti oli tullut tuhlattua siitäkin vähäisestä valosta, joka näin pohjoisessa joulukuussa vallitsee, mutta mikäs sitä olisi loppumatka otsalampun valossa kulkiessa. Pakkasta oli koko päivän viiden asteen verran, lunta oli paikoin reilustikin ja lumikengät ja sauvat olivat kyllä aivan ehdottomat kulkuvälineenä, valmiiksi tallattua polkua kun ei ollut missään vaiheessa, ei perjantaina eikä juuri muutenkaan.

Reitti kulki upeita harjuja pitkin, järvien ja lampien rantoja myötäillen. Matkan varrella oli monia laavuja, joilla en kuitenkaan lyhyitä pysähdyksiä enempää viipynyt, tarkoituksena kun oli yöpyä Pajupuron autiotuvalla ja matkan edistymistä kellosta ja kartalla seuraten oli selvää, että saisin vaeltaa useammankin tunnin auringon varsin aikaisin laskettua. Melkein kahdeksan tuntia lähdöstä saavuin Pajupuron autiotuvalle, josta löytyy ”virallisesti” nukkumapaikka kuudelle. Tulin hieman kuin valmiiseen pöytään, tupa kun oli valmiiksi lämmin kahden sinne asettautuneen jääkiipeilijän toimesta. Pakkanen oli illan aikana alkanut jo hieman kiristyä, mutta vielä oltiin kuitenkin alle kymmenen pakkasasteen puolella, toisin kuin lauantaiaamuna, jolloin ennusteen mukaan pakkasta pitäisi olla rapsakat yli 20 astetta.

 



 Korouoman harjumaisemia



Pajupuron autiotuvalla

 

Lauantaiaamun herätys meni hieman pitkäksi ja matka Pajupurolta Ruskeavirralle kesti kaikkine valokuvauksineen melkein kolme tuntia. Pakkasta oli mukavat -23 astetta ja kun kavereita ei sitten putouksilta löytynyt, niin katselin ja kuvasin kiipeilijöitä aikani, tutkin hieman lähiseutuja ja palasin taas otsalampun valossa takaisin Pajupurolle. Paluumatka ilman kuvaamista sujui hieman päälle puoleentoista tuntiin, mikä enteili hyvää sunnuntaille, jolloin edessä olisi viimeinen taival Korouoman pohjoispäähän, josta kaverit noukkisivat minut taas kyytiin klo 14 maissa, omien jääkiipeilyjensä jälkeen. Ilta sujui puita hakatessa, tupaa lämmittäessä, syödessä ja vain olemisesta nauttiessa.

 

Puromaisemaa matkalla Ruskeavirralle

  

Jääputous matkalla Ruskeavirralle

 

 

Jääkiipeilijöitä Ruskeavirralla

 

Yömaisemia Pajupurolla

 

Sunnuntaina pakkasta olikin vielä mukavammat -25 astetta, mutta onneksi asiahan on aina vaan pukeutumisesta kiinni, tosin monille jääkiipeilijöille tuo oli kuulemma jo turhan paljon, Posiolla kun mittari oli näyttänyt jopa yli kolmeakymmentä. Tämän sain kuulla tekstarilla, kuten myös että kaverit jättäisivät kiipeilyt tänään väliin ja, että lähtö kotia kohti olisi heti kun vaan saapuisin pohjoispään pick-upille, ja mielellään ennen aiemmin sovittua kello kahta, jonka jälkeen saisin kuulemma lumikenkäillä omiin nimiin Espooseen;)

Olin laskeskellut edellisenä iltana, että matkaan menisi maksimissaan kahdeksan tuntia, joka taas tarkoitti, että menossa pitäisi olla heti kuuden jälkeen. Herätys siis klo 5.30 ja eipäs se puoli tuntia ihan riittänyt aamiaiseen ja pakkailuihin kaikkineen, mutta menossa vihdoin klo 6.25. Ruskeavirran kohdalla 1h 25min myöhemmin, hieman lisää päälle ja kohti Pirunkallion laavua. Pakkasesta ei muuten ollut harmia kuin, että nenä meinasi aina jäätyä järjestelmäkameran näyttöön kiinni ja linssiä piti välillä sormella jäästä sulatella, kuivata, sulatella, kuivata ja puhdistaa, jotta kuvaamisesta tuli mitään, muuten kun kuvaaminen olisi ollut kuin jäisen lasin takaa napsimista.

Klo 9 maissa näki tiheässä metsässä jo hyvin ilman otsalamppuakin ja tuntia myöhemmin aivan upealla Pirunkallion laavulla. Alun perin olin suunnitellut yöpyväni siellä la/su yön, mutta kireähköt pakkaset sitten hieman muuttivat tilannetta. Laavulla hieman kanjonin valokuvausta, päivän ensimmäinen juoma- ja ruokatauko ja ei kun kohti hakupaikkaa. Matkalla vielä muutama kuvauspysähdys ja perillä pohjoisella päätiellä vain hieman kaverien tulon jälkeen kello yhden maissa. Siitä eteenpäin ei muuta kuin istumista, istumista, istumista. Matkalla muutama pysähdys, mm. niin maukas illallinen Laurin vanhemmilla, ja sitten taas tien päälle.

 

 Näkymä Korouoman laaksoon

 

 Julmakallion laavulla taukoa pitämässä

 

Kuurainen kulkija 

Korouoma jää taakse

 

Summa summarun mahtavat kolme päivää ulkoilmassa ja muuten kuin perussisätiloissa nukkuen. Mukavaa oli taas huomata ettei 6-8h vaellus, edes -25 asteen pakkasessa, juuri vienyt voimia saati vaatinut isompia juomisia ja syömisiä; kaikki päivät kun menivät aikalailla samaan tyyliin eli aamiaiseksi puuroa, päivällä pari patukkaa ja kolmisen kuppia kuumaa teetä ja illalla sitten hieman illallista. Eli hyvää treeniä kesää varten, vuorilla kun kuitenkin tiedossa paljon pitkiä päiviä ilman ylenpalttista juomista ja syömistä, tästä siis hyvä jatkaa!